Jäähyväiset.

Hummaystäväni,
tonttuileva pölöpää, mutta ah niin rakas,
on kuollut.
Hei hei, hyviä laukkoja.
Tää lähtis nyt.

Välipäivien hiljaiseloa.

Välipäiviä.
Joulun ja uudenvuoden välissä.
Syksyn ja kevään välissä.

Amurinviini heräsi talviuniltaan, kun en saanut aikaiseksi istuttaa sitä ajoissa ja se piti ottaa eteiseen pihalta palelemasta. Nyt se istuu olohuoneessa työkaluarkun päällä ja on kasvattanut itseään parisenkymmentä senttiä, niin että ylettää katsomaan ikkunasta ulos. Ilmeisesti se uskoo, että on kevät, kun pihalla ei näy lunta. Pikku optimistin lehdet ovat aivan vihreät, eikä minulla taida olla toivoakaan saada sitä käymään takaisin nukkumaan. Saa nähdä, millaisessa pulassa sen kanssa vielä olen, jos se päättää ruveta tosissaan kasvamaan. Voi olla, että olohuone käy liian pieneksi meille molemmille.

Ajelin eilen takaisin kotiin Laukaasta. Se on edelleenkin aika kaukana. Laukaa kodista siis. Ja koti Laukaasta myös. Harmitti palata, en tiedä oikein miksi. Lisäksi harmaa sää risoi. Harkitsin matkalla moneen otteeseen, josko olisin pysäyttänyt tien sivuun ja painunut metsään talviunille. Kevään ja parempien säiden koitettua olisin voinut karistella sammaleet hiuksistani ja jatkaa matkaa, tuskinpa mua kukaan olisi erikoisemmin aiemmin kaivannutkaan.

Ilta meni sitten keräillessä ja aika hyvin meni samoissa merkeissä tämäkin päivä. Ei kertakaikkiaan huvittanut tehdä mitään hyödyllistä. Ja kun ei huvittanut, en tehnyt. Heposille kävin tarjoilemassa lounaan ja samalla haukkasin itse hieman raitista ilmaa. Terapiaryhmä toimitti jälleen kerran tehtävänsä, kaviokekkulien seura ja iltapäivällä vallinnut auringonpaiste sai mut suorastaan hymyileväiseksi. Hymyilin kuitenkin varmuuden vuoksi itsekseni ja ikään kuin sisäänpäin, etten vaan lietso kohtaloa järjestämään lisää sirinää päähäni.

Kaviopartio valmiina isoon haliin.

Joulu sai taasen miettimään ihmissuhteita. Veli ja hänen vaimonsa odottavat esikoistaan syntyväksi maaliskuussa, enkä minä ole saanut vielä edes ekatreffejä aikaiseksi. Tuli vähän nolo ja epäkelpo olo, varsinkaan kun en oikein tiedä, mikä tähän jumitustilanteeseen on syynä. Elämän ollessa vain hauska sattuma matkalla kalmistoon pitäisi kai saada aikaiseksi enemmän kuin melankolisia pohdintoja siitä, miksi ei saa mitään muuta aikaiseksi. Kaiketi olisi syytä kaivaa esille jälleen vanha kunnon Ennen kuolemaa tehtäviä asioita -lista ja pistää vauhtia laiskaan ahteriin. Vaan kun ei huvita, en kuitenkaan saa aikaiseksi.

Huomenissa olisi jälleen ohjelmassa pienen suomenhevosen ulkoiluttamista. Tutustunemme ilmiöön "vatsanalus jalkoja täynnä", otus vaikutti olevan varsin vireässä tilassa jo tänään. Eiköhän se arki tästä taasen löydä minut, vaikka kuinka syvälle sohvaan kaivautuisin. Mukavaa, arki on hieno asia. Ei jätä aikaa turhalle haihattelulle.

Korjailua.

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Tears stream down your face
when you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
And I...

Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Tears stream down your face
And I...

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Coldplay: Fix you

Tuntia myöhemmin.

Teippi loppui.
Kyllä nyt koetellaan, ai satans.

Tee-se-itse-joulu.

Neiti tarhurin hiljainen maailma. Edelleenkään ei oikein kuulu mitään, ei oma eikä muiden ääni. Väsyttää. Ja ennen kaikkea nyppii olla kipeänä. Kuka pöljä keksi sairastumisen, huono keksintö.

Olin tänään vastoin kaikkia ohjeita ja toipumissuunnitelmiani ulkoiluttamassa tuttavani suomenhevospalleroa. Voi veljet, se on sitten syötävän suloinen olento! Pieni ja pörröinen ja iso valkoinen tukka, naama alituiseen virneessä. Olin sen kanssa eka kertaa aivan kaksin metsäretkellä, viime kerralla meillä oli Pirre tammansa kanssa vetoapuna. Sain välittömästi pahan ihmishahmon leimaan otsaani (pörriäinen loi minuun tuon tuostakin synkkääkin synkeämpiä katseita), kuinka kehtaan viedä pienen avuttoman eläimen tällaiseen julmaan maailmaan, jossa on kaikkea mieltä järkyttävää ja äärimmäisen vaarallista, kuten postilaatikoita, aitoja, puupinoja ja traktoreiden peräkärryjä. Otus oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, pörähteli ja hiiviskeli, mutta selviytyi kuitenkin voittajana tästä ääriolosuhteissa suoritetusta seikkailusta. Huomenna uudestaan, mitähän se siihen sanoo...

Pitäisi tässä ruveta perehtymään aiheeseen nimeltä joulu. Verhojen ripustusta, lahjojen paketointia (ne on kaikki hankittu, eikä vielä ole edes aatto, jesssh), jotain koristeitakin voisi asentaa paikalleen, jos sellaisia sattuisi löytämään. Kenkähyllykön voisi nostaa suosiolla väliaikaisesti takaisin eteiseen, kun ei tuo seinien maalaaminen varmaan ennen joulua edisty, jos nyt sitten sen jälkeenkään. Saisi eteiseenkin jonkun kynttilän valoa näyttämään. Ulkovaloja en laita koska ne eivät edes toimineet, joten pysyköön pimeys pimeytenä. Kukapa tuota märkää pihakalliota tahtoisikaan valaista. Kyntteliköt ovat sen sijaan jo ikkunoissa! Vähänkö oon kaikkien Vehmaan mummojen suosikki nyt kun asettelin söpösti kynttilät kaikille raitin puolen ikkunoille. Lattioiden ja ikkunoiden puunaamisesta ja muusta sellaisesta olen suosiolla tämän vuoden osalta luopunut, enköhän ole ihan hyvä kristitty vaikka vähän lintsaisinkin siivouksesta. Kukat sentään kastelin, peikonlehti näyttikin olevan jo hieman heikossa hapessa. Pitäisi ehkä näin puutarhurina yrittää hieman panostaa viherkasvienkin hyvinvointiin. Ehkä teen sen ainakin jättämällä joulukuusen metsään. Toivottavasti Pirre ei tänä vuonna huijaa minua ottamaan omaa kuustaan, viime vuonnakin se kaatui heti ensimmäisessä mahdollisessa myrskyssä, vaikka kiltti isä sen tiukasti oli terassiin kiinni naulannut (kuusen paikkahan siis ei ole missään tapauksessa sisällä olohuoneen keskellä koristeltuna lahjoja juurellaan).

Eli tulta takkaan ja lahjapaperia esille. Näyttää idylliseltä, jos ei muuta. Jos ei onnistu, siirrän lahjat takkaan ja vietän lopun illan suklaata syöden.

Toipumisia.

Flunssa, joka ei tullut kello kaulassa.

Vitsit, tänä syksynä ei ole tainnut olla ainuttakaan nuhaa, flunssaa, yskää tai muuta räkätautia, jota en olisi saanut. Joo-o, opiskelin netistä (tässä kun olen hyvin ehtinyt surffata puoli nettiä, sen verran on tullut kuumepäissä sohvaa kulutettua) että veriarvojen alhaisuus johtaa kehon puolustuskyvyn heikkenemiseen, mutta oikeasti, kamoon. Ei ne nyt kovin alhaalla olleet, onkos tämä nyt pientä liioittelua?! Viimeisin flunssa tuli viikonloppuna, ilmeisesti pitkäkestoisen Turussa rilluttelun seurauksena. Ihan käytännön neuvona jatkoa ajatellen, se softshelltakki kannattaa kyllästää siten, että se tosiaan pitää sitä vettä, jos sitä meinaa sateella käyttää. Hienoa, kun on tollaisia teknisiä vaatekappaleita, jotka ajavat ihmisen hetkessä perikatoon.

Olin tiistaina tekemässä tokaa kertaa hieman tallia tuttavani luona, jossa olen luvannut autella toisinaan tässä lomailuni ratoksi. Siinä kakkaa mättäessä tuli hieman hassu olo ja *ploks* meni toinen korva lukkoon. Voin kertoa, että tällainen äkillinen kuulon aleneminen johtaa todella tehokkasti siihen, että tuntee itsensä hyvin, hyvin idiootiksi. Keskustelu tästä eteenpäin on ollut mun puolelta aika "MITÄ?"- painotteista, ja illan ratsastustunnilla, jolle tokikin koin olevani edelleen tarpeeksi terve osallistumaan (perusteellisen douppaamisen jälkeen, tosin) venyin suorastaan hämmästyttäviin suorituksiin. Ei, ei oikeaa laukkaa, ei sillä pitkällä sivulla, eikä oikeastaan edes nyt. Terhin muutoin niin perin kantava ääni vaimeni kerrankin tasaiseksi huminaksi maneesiin.

Tästä olisi jo pitänyt pystyä päättelemään, että saattaisi olla syytä käydä näyttämässä naamaansa paikalliselle lääkärille (varsinkin kun kuulo katosi seuraavana päivänä toisestakin korvasta), mutta perinteiseen "kyllä tämä nyt tästä menee varmasti pian ohi" -tapaan vitkuttelin vielä eiliseen asti. Tällöin ei Vehmaalla ollut enää päivystysaikoja tarjolla, "Ei täällä nyt ole lääkäreitäkään paikalla", neuvoi ystävällinen hoituri puhelimessa, "Eikä oikeastaan kannata soittaa huomennakaan." Joo. Tutustumisretki Ukiin yhteispäivystykseen siis ohjelmassa. Päivystävä lääkäri (nuori ja komea tietenkin, mistä ne oikein ottavat aina päivystyksiin niitä?) löysi toisesta korvasta tavallisen tulehduksen ja toisesta "OHO":n (viisaasti jätin kysymättä tarkemmin) ja havaittuaan mun silmät enemmän punaisiksi kuin sinisiksi tulkitsi nekin tulehtuneiksi. Eli siis kotiin tuliaisina kuorma antibiootteja ja buranaa ja toipumistoivotuksia. Ja takaisin sohvalle.

Tänään tuntuu jo siltä, että voisi tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja odottaa iltaa. Antibiootit ilmeisesti tehoavat (tai sit se oli se kourallinen buranaa jonka huitaisin naamariin illalla ennen nukkumaanmenoa), koska olen alkanut jo kuulla asioita (niitäkin, joita myös muut kuulevat) ja loputon hakkaava yskä helpottaa (oikeasti, nyt tiedän, mistä termi "hakkaava" siihen on tullut, naapurit varmaan jo epäilevät että olen vihdoin alkanut tehdä sitä remonttia). Jesh, aika palata eloon. Taivassalossa on kai joulumarkkinat tänään, oh la la. Se on hyvä aloitus.

Arki on harmaa.

Hiljainen, hiljaisempi, marraskuu. Neiti tarhurin narinanurkkauksessa tänään:

Eihän täällä tapahdu mitään! Enpä muistanutkaan, että vuoteen kuuluu näin lamaantunutkin aika, tämähän on aivan ahterista. Viimeinen työpäivä oli viime viikon perjantaina ja kai tässä nyt pitäisi riemuita talvilomasta, mutta... no ensinnäkin, MIKÄ TALVI?! Hemmetti, siellähän sataa vettä niin paljon kuin taivaasta mahtuu tulemaan. Lomakin näissä maisemissa tuntuu aavistuksen kyseenalaiselta, voiko tätä nyt oikeastaan edes laskea? Suomeen on selvästikin rantautunut viides vuodenaika, jota ehdottaisin kutsuttavaksi ihan vaan nimellä kamala. Tämän uuden tulokkaan tuntomerkkejä ovat jatkuva pimeys (joka puolenpäivän tuntumassa vaihtuu tuokion kestäväksi harmaudeksi), sade ja kalseus, joita ei saa kesytettyä vaikka kaivaisi kaikki värikkäimmätkin villavaatteet esille, leipoisi pelleittäin suklaakeksejä ja kakkuja, joisi kuinka monta litraa minttukaakaota tahansa tai polttaisi mottitolkulla puuta takassa. Kamala saa ihmiset muuttumaan väsyneiksi, vihaisiksi ja harmaiksi. Se tekee lattioista kylmät ja maisemasta ruman. Aamulehti ehtii vettyä postilaatikkoon, kengät muuttuvat ikimäriksi ja flunssa tuntuu tekevän tuloaan kaiken aikaa. Ankeus muuttaa pään sisälle ja narina alkaa. Oikeasti, koska se talvi oikein tulee?

No, ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Nythän on aivan loistava sää nukkua! Ja juosta! Olen siis nukkunut pois viimeisten työviikkojen aikana vallan ottanutta väsymystä. 12 tunnin yöunet on olleet ihan peruskamaa. Yllättäen nukuttaakin paremmin, kun tietää, ettei aamulla ole kiire mihinkään. Juoksemaan olen "ehtinyt" vasta kerran, sillä vaikka sää olisi periaatteessa kerrassaan erinomainen lajin harjoittamiseen, yleinen motivaation puute vaikeuttaa huomattavasti lenkillelähtöä. Eiköhän se tästä ala sujua, ainakin nyt tämä ensimmäinen kerta pitkän tauon jälkeen tuntui ihan hyvältä. Peruskunto tietenkin on tiessään, mutta ei se niin kamalaa ollut kuin etukäteen pelkäsin. Äkkiäkös se siitä taas palautuu. Vähän puhuttiin jo Pirren kanssa jonkin vaatimattoman tavoitteen asettamisesta ensi keväälle, niin tulisi sitten käytyäkin taas hyvällä syyllä juoksemassa.

Uusia kenkiä olen myös käynyt katsastamassa, löysin netistä tosi tosi kivanoloiset Adidakset, mutta niitä ei toistaiseksi ole Varsinais-Suomen markkinoilta löytynyt. Innostusta kenkien etsimiseen ja vertailuun hieman syövät urheilukauppojen myyjät, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa herrat "Ei täältä saa kaikkea mitä netissä on" ja "Kyllä suomalaiset juoksevat Asicseilla". En tiedä, millä asenteella juoksukenkäkauppaan pitäisi oikein mennä ja mitä niille myyjille kuuluisi sanoa, jotta ei joka kerta tuntisi olevansa pahan kerran väärässä paikassa. Ehkä ensi kerralla teeskentelen vesikauhuista, tai sitten vain juoksen seuraavan maratonini paljain jaloin.

No mutta, välillä vähän hyväntuulisempiinkin tunnelmiin. Eilen oli estekisat Uudessakaupungissa, joihin osallistuivat Entti-heppa ja tämän tallikaveri pilotteineen. Sää oli kerrassaan hieno (tämä lause kumonnee kaiken aiemman kitinän kamalasta vuodenajasta), aurinko paisteli ja pakkastakin oli vähän. Oikein, oikein mukava päivä.

Piraattien päiväohjelma

Olipa kerran merirosvojuhlat.

Merirosvojuhlissa tarjottiin vieraille erityista piraattijuomaa, joka teki juomareista superpiraatteja. Superpiraateilla on käsittämättömiä superkykyjä. He osaavat esimerkiksi löytää aarteita tuhansia vuosia vanhoista merirosvokartoista, kiivetä köysiä pitkin, tehdä voltteja ja kuperkeikkoja ja juoda rommia tulematta humalaan.

Anno 2007:




En ole vielä laskenut mustelmia.
Kiitoksia kuvaajalle erityisesti kaikenkertovan ilmeen taltioinnista.

15 minutes in fame.

YleX Aamu perjantaina:

Eduskuntatalon lisärakennuksen yhdenistuttavalla penkillä suutelointi TOP4 (Outi. Vehmaa 12.10)

Ilellä oli eduskuntatalon lisärakennuksen suihkulähteen äärellä sijaitsevilla penkeillä suoritettavien romantillisien eleiden täytäntöönpanoon liittyviä huolia. Aihe oli niin riipaiseva, että lista muodostui saman tien. Vaikka en näin maalaistolliaisena tiedä paljoakaan kyseessä olevien penkkien ulkomuodosta, tiedän sentään jotain suuteloinnista. Go, Ile, go! Näillä ohjeilla ohituskaistaa taivaaseen!

1. Ajatus

Suuteloinnin ujoimmille suunnattu muoto, joskin tokihan suutelointiajatuksetkin voivat olla perin rohkeita ja tajunnanräjäyttäviä. Ehdottomasti myöskin kätevää, tähän ei tarvita edes avustajaa.

2. Etä

Koska penkkejä on useita ja ne ovat sopivin välimatkoin toisistaan, tämä on kuin luotu eduskunnan lisärakennuksen penkeillä toimitettavaksi. Avustaja asetetaan penkille istumaan ja itse sijoittaudutaan seuraavalle penkille. Ja toimeen! Tunnetaan myös nimellä lentosuukko.

3. Jono

Ihmistieteen perusteet: kahden jalkapohjan ala on yhtä suuri kuin yhden kankun. Tarkoittaa sitä, että yhden keskikokoisen ahterin paikalle mahtuu seisaalleen kaksi henkilöä. Otetaan siis jälleen avustaja, sijoitetaan hänet seisaalleen penkille ja asetutaan viereen seisomaan. Suutelointietäisyys mitä mainioin ja riippuen siitä jonottaako samaan vai eri suuntaan voidaan näppärästi säädellä hiusten määrää suussa.

4. Pino

Kaikki kätevimmät asiat ovat olleet kautta aikain pinottavissa: koulun ruokalan jakkarat, pakastusrasiat, juomalasit. Nyt myös suuteloitsijat. Asettele avustaja istumaan penkille, pinoa itsesi päälle. Pinotyyppinen suutelointi myöskin tuo erityistä läheisyyttä toimitukselle, lienee jopa romantillisin listatuista muodoista.

Selkä selkää vasten.

Hyvää päivää, tänään ei ole keskiviikko vaan tiistai.

Ihme, on hiljaista. Viime viikko ja vielä tämä kuluvakin ovat olleet niin täynnä tekemistä ja juoksemista ja toimimista ja kuuntelemista ja pohtimista ja askarointia, että myöhään eilen illalla, kun ryömin lopulta peiton alle, oli koko pää ihan sekaisin ja korvat niin täynnä puhetta, etten ollut kuulla omia ajatuksiani. Aamulla väsytti niin että olin alkaa itkeä kun herätyskello soi, mutta päivä osoittautui vallan mukavaksi; vaihtelun vuoksi lennähdin toiseen kohtaan työmaata tekemään toista asiaa ja sellainenhan virkistää.

Viime viikko puolestaan oli töissä aivan puuta heinää, ihan molempien sanojen varsinaisessa merkityksessä. Syystöitä, niitä riittää. Kiltti isä kiltin veljensä kanssa oli koko viikon kylässä ja perjantaina oli tulevassa autotallissa jo katto paikallaan. Enää puuttuvat seinät, mutta sehän nyt on vain hienosäätöä. Illat hupenivat työmaalla assisteeratessa (vaikka eipä minusta tainnut järin suurta apua olla) ja pötyä pöytään keksiessä. En ymmärrä, miten sitä on johonkin maailman aikaan ruokittu joukkuekaupalla työmiehiä, minulla oli täysi tekeminen kahdessakin. Aavistan, etten ole tyyppiä "suurperhe".

Lauantaina olin pitkästä aikaa ratsailla, Entin, Pirren ja tämän iloisen mustan mummohevosen kanssa. Tehtiin vähän pidempi lenkki, kun sää kerrankin oli hieno ja aikaakin löytyi. Seurauksena sisäreidet huusivat hoosiannaa ja hallelujaa ja muita raamatunlauseita seuraavana aamuna ja ahteriin sain bonuksena asiaankuuluvat hiertymät. Pitäisi ehkä yrittää saada tuosta harrastuksesta aavistuksen säännöllisempää, kun nykyään jokainen kerta enimmäkseen rampauttaa. Ha ha haa, Outi kävelee kuin ankka.

Viikonloppuna juhlittiin myös perinteikkäästi Mintunpäivää. Perinteitä jouduttiin tosin hieman ensin luomaan, koska kyseenomaista päivää ei ollakaan ennen muistettu juhlia. Yhtä kaikki, nostimme minttumaljoja ja puhalsimme kakun kynttilät ja otimme valokuvia. Sitten Pirre teki takkaan tulen ja kuuntelimme CMX:n Ruosteen ("savu nuolee raunioita...") paloautojen ajaessa ohi. Tämän jälkeen seurasi muutama kierros tiivistunnelmaista inkkaripokkaa, jonka jälkeen totesimme olevamme valmiit kohtaamaan paikallisväestön edustajia Vehmaan parhaassa menomestassa, Ristentorpassa. Kohtaaminen sujui varmaankin hyvin. Palaamme asiaan ensi vuoden Mintunpäivänä.

Takaisin ihmeeseen nimeltä hiljaisuus. Juttelin sunnuntaina pitkään tuttavani kanssa ja vaikken ihan tiedä, osasinko olla avuksi, meni eilinen päivä melkeinpä kaikesta siitä puhumastani ja kuuntelemastani toipuessa. Valtava määrä sanoja, päällä meni viime ja sitä edeltävä yö niitä järjestellessä ja luulenpa että ensi yöksikin jäi alitajunnalle askarreltavaa. Leikkaa, liimaa. Nyt ei sentään enää kuulu jatkuva kohina korvissa, mutta täysin yllättäviä muistoja hypähtelee mieleen. Pientä ylikuormitusta havaittavissa.

Takassa palaa tuli. Irina lauloi tänään:

Selkä toisen selkää vasten
tuntea voi toisenkin katseen
Kaksin voimme nähdä kaiken
mitä yksin ei nähdä voi
Kukaan yksin ei nähdä voi.

Kuhaa.

Tänään oli töissä lounaaksi kuhaa. Ruoto tarttui kurkkuun, tietenkin.

Maa nimeltä Laukaa

Istun sohvalla ja uhmaan luonnonvoimia. Viime kerralla kun ukkosti, salama rikkoi modeemin.

Terveisiä Laukaasta, ruskaretki suoritettu. On se vaan kaukana, hiisi vieköön. Kyllä viidessä tunnissa on ihmisellä ajamista. Ruska oli tästä huolimatta erinomaisen kaunis, tutut lenkkipolut pehmeitä ja äidin lihapadat täysin maineensa veroisia. Hyvä mieli tuli.

Juoksukausi on nyt virallisesti avattu. Katson nyt olevani tervehtynyt tarpeeksi flunssan ja viruksen jäljiltä, ja koska veriarvotkin tosiaan olivat jo kelvolliset (tosin kontrollihan on vasta ensi viikolla, mutta ei huomioida sitä nyt), vedin rohkeasti toissapäivänä lenkkitossut taasen jalkaan. Joo-o, kyllähän sen parin kuukauden tauon ikävästi huomaa. Tarjolla oli hidasta tempoa yhdistettynä korkeaan sykkeeseen sekä nopeampaa tempoa yhdistettynä vielä korkeampaan sykkeeseen. Onneksi ei ollut sykemittari mukana, se olisi varmaan syttynyt palamaan. Mutta kyllä se tästä taas lähtee! Kevätpuolella oli puhe harkita jotain tervehenkistä juoksutapahtumaa Pirren seurassa, mieluusti ennen työkauden alkua. Viime kesänähän saimme jo selville, että helteessä vietetyn työpäivän jälkeen motivaatio treenata maratonille on hieman vähissä. Saati juosta se riivatun 40 kilometriä rippeineen samassa helteessä. Täytyykin ottaa asiaksi surffata netistä joku mukavan kuuloinen kisapäivä kevääksi.

Tiistaina puolestaan tulee kasa puutavaraa Keski-Suomesta. Sitä ennen elikkäs huomenna tulevat iskä, iskän veli ja kattopellit. Tästä kaikesta olisi tarkoitus muodostua rakennustyömaa, tavoitteena saada autotallin katto harjaan perjantaina. Torstaina vietin viihteellisen kaksituntisen seuraten puutavaran pakkaamista rekka-auton kyytiin, ne kun tulevat ammattikoulun kuljetuksena, ikään kuin harkkatyönä. Kolme kaverusta kasasi kuorman (ehkä hieman vaihtelevalla menestyksellä, mutta kasasi kuitenkin) enkä minä heilauttanut sormeanikaan. Näin niitä autotalleja rakennetaan.

"You will do foolish things...

...but do them with enthusiasm."

Hyvää kesälomaa Outille! Tänään on jo tiistai, enkä ole vielä kertaakaan lomallani loikoillut rannalla, uiskennellut meressä, jonottanut jäätelökiskalla, kironnut auton mitätöntä tuuletinta, syönyt liikaa mansikoita tai valvonut pitkälle valoisaan yöhön. Joo, joskus vielä hankin työn, jossa kesälomat pidetään kesällä.

Terveisiä Jämin metsistä. Uskomatonta, löydettiin kaikki rastit joita etsittiinkin! Outin ja Pirren suunnistuskoulu, osa 1:

1. Lähtö. "Katotaan nyt ensin mihin suuntaan nuo muut lähtee juoksemaan." Koskaan ei kannata paljastaa vastustajalle aukkoja kartan- tai/ja kompassinkäyttötaidoissa.
2. Reittisuunnittelu. Ensin katsotaan, löydetäänkö eka rasti. Sitten mennään suolle. Siinä tärkeimmät.
3. Kivi-paperi-sakset. Toimii aina yhtä varmasti.
4. "Mun mielestä me ollaan nyt tässä, mutta voidaan me olla jossain muuallakin." Turha niuhotus ei tuo voittoa.
5. Evästauot. Jos repussa ei ole vähintään menninkäisen voimajuomaa, juustovoileipiä, välipalakeksejä, suklaamuffinsseja, suklaapatukoita, suklaalevyjä ja mustikkakeittoa, on turha kuvitella edes yrittävänsä.
6. Kellonkäyttö (johon Outi on viimeaikoina erityisesti perehtynyt). "Nyt kävellään viisi ja puoli minuuttia ja sitten käännytään oikealle", ja suoraan rastille.
7. Suo. "Tänne on nyt merkitty vaikeakulkuinen suoalue, mutta eihän tää nyt kovin pahalta vaikuta." Kaksi tuntia myöhemmin: "...."
8. Sukat. "Nää on ollu mulla jalassa jo viisi minuuttia ja nää tuntuu vieläkin tosi hyviltä!" Pirre vannoo välineurheilun nimeen.
9. Leimaus rasteilla. "Olisi tietty voinut kysyä lähdössä, miten näitä leimauskortteja käytetään..." Todisteeksi rastien löytämisestä voi sitten vaikkapa ottaa kuvan jokaisesta käydystä rastista. Ei siitä mitään hyötyä ole, mutta kirvoittaa ainakin kohtalaisen epäuskoisia ilmeitä järjestäjien kasvoille, kun tästä agenttitempusta kertoo maalissa.
10. Maali. "Ette kyllä ikinä usko, mutta menitte suoraan kärkeen!!" Johtui lähinnä siitä, että meitä ennen oli maaliin tullut vain yksi keskeyttänyt joukkue. Mutta ah, se häviävän hetken kestänyt huuma...

Joo-o, mikä jalo laji. Ensi vuonna ei sitten enää anneta armoa kanssakilpailijoille, vaan kiskotaan mekin trikoot jalkaan ja näytetään niille, mistä on vehmaalaiset tehty.

Ohi syyskuun, läpi repalaisen lokakuun

Ja marraskuu on vasta tulossa!
Neljän kuukauden radiohiljaisuus on nyt päättynyt.

Maraton juostu, check. Kuten aiemmin mainittu, lahjattomat treenaa.
Herra X, palttua, check.
Herrat Y ja Z, palttua, check.
Pori Jazz, öööö, "check".
Kesäloma 3 päivää, check.
Ensimmäiset koulukisat, check.
Viimeiset koulukisat, check.
Unikeon juoksu, Naantali, check. Sain kaksi mitalia, jotten pahoittaisi mieltäni, koska olin viimeinen maalissa.

Joo-o, näyttää vahvasti siltä, että olen sittenkin tehnyt jotain kesän mittaan, vaikka juuri tuumiskelinkin, että taisi taas huiskahtaa muutama kuukausi niinkin hurjissa aktiviteeteissä kuin nukkuen ja töitä tehden. Eihän tuo lista kovin vaikuttava toki ole, mikä tietenkin johtuu siitä, että ihan oikeasti olen viimeisen kolme kuukautta lähinnä nukkunut ja nukkunut ja vain herännyt välillä käväisemään töissä tai verikokeissa. Lähinnä siis ohi heinäkuun, läpi repaleisen elokuun, sillä juuri tänään juttelin terveyskeskuksen kanssa ja sain tietää, että olivat arponeet minulle jo astetta paremmat veriarvot, aletaan olla enimmäkseen siis jo viitearvojen sisäpuolella. Syyskuu näyttää siis kaikessa pimeydessään arveluttavan valoisalta; tässähän täytyy alkaa pian keksiä uusia päättömyyksiä, kun kerran on hereillä!

Tapahtunut siis tähän mennessä:
Juoksutreenithän menivät aivan päin kuusikkoa, kuten kaikki jo tietävät. No, ei se mitään, Tuksholma, Oslon pääkaupunki kutsui Outia ja ystäväänsä Pirreä, jotka pakkasivat reput pullolleen lenkkareita ja pähkinöitä ja suklaata ja lähtivät "shoppailemaan" viikonlopuksi, kuten retkestä virallisesti tiedotettiin. Kaikki sujui mitä parhaimmin, jos nyt ei lasketa sitä, että ilmeni ettei Outi osaakaan käyttää kelloa ja myöhästyi 20 kilometrin väliajalta kiusalliset kaksi minuuttia jäätyään notkumaan edelliselle tankkauspisteelle. Matka siis katkesi siihen, mutta Pirre, joka keskittyi vähemmän kilpailunjärjestäjän tarjoamiin kulinaristisiin elämyksiin ja enemmän itse juoksemiseen, suoriutui hienosti maaliin saakka.

Kokemuksesta viisastuneena ja aavistuksen verran mahdollisesti sisuuntuneenakin Outi kuitenkin samalta istumalta vaati revanssia, johon tarjoutuikin mahdollisuus kolmea viikkoa myöhemmin Turun vehreissä maisemissa. Kellonkäytön kanssa oli edelleen hienoisia vaikeuksia ja neiti oli myöhästyä tällä kertaa jo startista. Onneksi käytössä oli aikaa nopeampi volkkari, raskas kaasujalka ja paatunut ammattikuski, ja niin saatiin Asicsit ajoissa liikkeelle. Ja maaliin asti! Hahaa, tehtävä suoritettu!

Näin siis yksi raksi lisää ennen kuolemaa tehtävien asioiden listalle. Toinen voitaneen merkitä onnistuneesta debyytistä kouluareenoilla Höpö-hepan kanssa, joskin toistaiseksi näyttää siltä, että yhteinen uramme oli siinä. Lyhytkestoinen ja voitokas, en paremmin sano. Tunnetustihan on parasta lopettaa silloin, kun vielä on huipulla. Ja kun on vielä hauskaa.

Koulukenttien superkaksikko tarkkailee, ettei kukaan saa hienompaa rusettia.

Pori Jazz puolestaan tarjoili tänä vuonna lähinnä sitä poria, jazz-osasto jäi vanhan tutun kaavan mukaisesti hitusen vähemmälle. Olutta sen sijaan oli riittävästi, samoin kuin hyvää seuraa ja auringonpaistetta. Ja mitä muuta sitä nyt nainen osaakaan toivoa? Korkeintaan dimangeja sormiinsa!

Jep jep, ja vielä ne ihmissuhteet. Voi veljet. Lyhyestä virsi kaunis. Lokakuussa voisi mennä treffeille, muttei ainakaan ennen.

Huomenna puolestaan järjestetään Suomen ensimmäinen täysimittainen rogaining-kisa. Pakkailin juuri tavaroita valmiiksi, osan sain jo reppuun asti. Suklaata on ja finrexiniä, ja naapurin mamma oli leiponut myös pullaa. Ei jää ainakaan eväistä kiinni. Muusta en sitten mene lupaamaan... Tavoitteena on löytää yksi rasti, mutta hätätilanteessa riittää, jos löydetään takaisin maaliinkin. Kahdeksan tunnin sarjaan rohkeasti lähdettiin, kun en keväällä tiennyt ilmoittautuessa, että aion olla kisaa edeltävät kaksi viikkoa flunssassa ja sitä edelliset pari kuukautta muuten vaan kipeänä. No, ei pidä antaa pikkuasioiden lannistaa. Suunnistustausta sentään on (loistava), Pirre on käynyt oravapolulla vuonna 80-jotain ja minäkin olen suunnistanut tokaluokalla koulussa. No, kaikkihan sen nyt tietävät, että aurinko laskee kaakkoon ja tuuli johtuu siitä että puut heiluvat, eli ei tässä ihan ummikkona olla lähdössä. Eränkäynti on enemmänkin veressä. Siksi otetaan ekstrapaketti laastaria mukaan.

Lahjattomat treenaa

Ha ha ha ha.

Koko projekti alkaa vaikuttaa aikamoiselta vitsiltä. No, kuka sitä nyt maratonia varten treenaisikaan, kyllähän tosimies sellaisen pikku sunnuntailenkin kylmiltään juoksee. Alan olla aika kiitollinen siitä, ettei kukaan tiedä tästä loistotuumasta mitään. He eivät kärsi jos he eivät tiedä, ja myöskin minä kärsin huomattavasti vähemmän kun kukaan ei ole pilkkaamassa tätä tuhoontuomittua projektia.

Noniin. Asiaan. Herra X ja muut sosiaaliset velvoitteet saavat nyt luvan saada palttua. Mä olen haahuillut nyt mulle vierailla mailla aivan liian kauan, aika palata tutulle polulle ja juosta. On jo kiire, tai itse asiassa myöhäistä. "Kolmessa viikossa maratonkuntoon"-tyyppistä ohjelmaa ei löytynyt mistään tietolähteestä, eli tässä aletaan oikeasti olla aikamoisessa liemessä. Ja pieni pää sekaisin kuin Pariisin liikenne. Saa nähdä. Palaamme ihmissuhdepalstalle kesäkuun yhdeksännen jälkeen, mikäli tilanne sellaiselta näyttää.

Kävin eilen sijoittamassa rahakasan sykemittariin. Ainakin se pitää rauhallisessa liikkeessä, kokeilin sitä tänään eka kertaa. Ikään kuin mä muuten jotekin kovaa juoksisin... Tänään oli testiajossa pidempi lenkki. Kuudentoista kilometrin kohdalla oli mennyt kaksi tuntia, sellaista kahdeksan kilometrin tuntivauhtia siis. Polvi oireili taas, mutta siitä syyttäisin vain itseäni, jäi taas vähän vähemmälle lähtövenyttelyt. Nolo moka, luulisi sitä joskus edes oppivan. Mutta kaksikymmentä meni rikki ja elossa ollaan edelleen. Tarkoittaa sitä, että jonkinlaista hullua toivoa vielä on. Ainakaan periksi ei anneta, ei ennen kuin taju lähtee ja jalat irtoaa.

Joo, tähän lähtöön ei nyt ollut enempää sanottavaa. Yritän olla aktiivisempi nämä viimeiset ajat. Ihmeiden toivomisessa, jos en muussa.

Walpuria.

Jessssh. Löysin jälleen kadonneen juoksuni. Kävin aloittamassa ihan varovasti tauon jälkeen, vajaa seiskan lenkki. Polviin sattui, henki ei ollut kulkea, tuuli otti korviin ja ahdisti, mutta muuten meni tosi hyvin... Hyvältä näyttää. Hah.

Kävin eilen kenkäostoksilla, Asicsit muuttivat meille. Meillä oli myyjän kanssa vähän näkemyseroja siitä, kuinka paljon mä juoksen ja millä tahdilla, se olisi tahtonut myydä mulle vähäisen ja kevyen käytön kenkiä (en vissiin näytä kovin vakavasti otettavalta tapaukselta), "nää täällä on sellaisille jotka juoksee vähän pidempiä lenkkejä ja noi on sitten maratoonareille, mutta katsotaan me tuolta toisesta hyllystä", mutta jonkun tovin siinä läyryttyäni sain neuvoteltua itselleni juuri ne kengät, joita halusinkin. Vähän jännitti, miten ne toimivat, mutta ainakin eka kerta tuntui oikein hyvältä. Saa nähdä sit noiden polvikipujen kanssa, nyt ei sattunut pelkästään se polvi joka oireili talvella, vaan molemmat ja aika paljon. Vähän kyllä epäilen että heikolla venyttelyllä oli osansa asiaan ja kyllähän tietenkin uudet töppöset oli erilaiset kuin mihin jalat on tottuneet. Rauhassa hyvä tulee.

Tosin! Saa nähdä miten tässä saa pään sisäisen rauhansa pidettyä. Nyt ei ole enää monta viikkoa jäljellä; enää ei armoa tunneta. PAKKO juosta, jos meinaa selviytyä. Alkaa pikkuhiljaa valjeta surkea totuus, jota olisi ollut ehkä syytä ajatella jo hieman aiemmin. Enää ei ole kovin varmaa, auttaako juokseminenkaan. Jos ei se, niin ei sit mikään. Hulluhan mä olen! Hyvänen aika. Huomenna lenkille.

Vappu meni rauhallisissa tunnelmissa grillaten. Nenän limakalvot ja kurkunpää ovat ihan auki savussa istumisesta (oli vähän enempi sellainen kokko-tyyppinen grilli), mutta ihan valkein nenin hienossa itsekurissa suoriuduttiin. Hyvää seuraa oli ja paljon ruokaa, mitä muuta sitä pieni ihminen osaisi toivoa. Eikä edes satanut räntää.

Juhlatuuli oli kyllä vähän maissa, Höpö-heppa kun sairastui viikonloppuna. Tilanne ei edelleenkään ole erityisen hyvä eikä varsinkaan selkeä, tässä vain odotellaan ja toivotaan. Kaiken aikaa on vähintään pieni pala kurkussa ja mahassa hieman hassu olo, pää säpäleinä huolesta. Ei oikein tunnu joutavanpäiväiset ihmissuhdekiemurat miltään enää, joskaan ei kyllä juuri mikään muukaan. Nolottaa melkein kun on ajatellut niin paljon itseään ja olemattomia huoliaan viime aikoina. Mutta tosiaan, oikein muuta ei ole tehtävissä kuin toivoa. Niihin hommiin siis.

Puutarhatontun seikkailut

Juoksupäiväkirjassa tuntuu olevan hinta-laatusuhde vaikka kuinka hyvin kohdallaan. Kun se kerran tulee ilmaiseksi, ei siinä sisältöäkään ole. Tässä olisi kuutisen viikkoa aikaa saada juoksu kulkemaan ja kunnolla. Pirre on hulvattomassa räkätaudissa ja minä aristan edelleen sitä nilkkaa. Eipä taida auttaa, nyt teipataan ja sitten juostaan. Missähän vaiheessa realismi ensi kerran läpsäisee oikein kunnolla poskelle "ei tästä oikeasti mitään tule"? Varmaan sitten lähtöalueella. No, yrittää voi aina, ja onpa sitten työkavereilla pilkattavaa ontuvassa ja hiertyneessä tontussa, joka luuli itsestään liikoja.

Viikonloppu kului rattoisasti perinteen paikkaa tavoittelevalla Tunti Turussa-risteilyllä, jolta selvittiin hienosti ilman ankaraa krapulaa tai yhtäkään käyntiä ensiavussa. Olin kovin iloinen päästessäni hetkeksi pois pienistä ympyröistäni, vielä onnellisempi kun sain palata niihin. Kotona oli ihastuttavan hiljaista, tosin muurahaiset olivat muuttaneet sokeriastiaan. Neuvottelemme edelleen asumisjärjestelyistä, toistaiseksi niitä kipittelee vähän siellä ja täällä. Olisin paljon tyytyväisempi, jos niitä olisi enimmäkseen jossain aivan muualla.

"I know I'm gonna die so my revenge is living well"

Kesä ja viikonloppu. Jokiranta ja kylmä olut. Voi mikä onni!

Venynyt nilkka on pitänyt mut tiiviisti poissa kaidalta tieltä; mitä laajemmat liikkeet, sitä enemmän on naurattanut. Heräsin eilen aamulla siihen kun en uskaltanut avata silmiä kun en osannut arvata missä olen. En tiedä, ovatko tällaiset viikonloput välttämättä hyväksi minulle, mutta ainakin olen hulvattoman hyväntuulinen.

Julkistan nyt uuden loistavan ihmissuhdeteorian. Olen nyt asioista mieltä, ja tätä mieltä niistä olen: Minusta sitoutuminen on anaalista. Erityisen paljon samasta osoitteesta on se, että sitoutumaan pitäisi ruveta saman tien, kun jonkun jossain tapaa. Mikä ihmeen järki on siinä, että pitäisi käydä miettimään häitä ja muuta roskaa jonkun kanssa, jonka kuullen ei kehtaa edes piereskellä ja jonka kengille ei ole oksentanut ja josta ei ylipäänsä tiedä onko se susi vai karhu. Eli, ehdotan täten itselleni satojen treffien käytäntöä. Koska vuodessa on 52 viikkoa ja viikossa noin 1-2 treffit, nopean laskuopin mukaan tämä vaihe, jona ei vaivata päätä maallisilla asioilla vaan vain humputellaan ja pussaillaan, kestäisi noin puolestatoista kahteen vuotta. Luulisi, että tässä ajassa pääsee suunnilleen selville, kuinka kiinnostunut on hautapaikan jakamisesta sitten myöhemmissä elämänvaiheissa. Hoppuilulla ei saa kuin maksa-arvot nousemaan, arvelen.

Ja ihan lisätietona: ostin tänään neljättoista irtoviikset. Heräteostokset ovat elämän suola.

Ain laulain työtäs tee

Hipheijaa, ensimmäinen työviikko ja suurin osa pääsiäisestäkin on nyt klaarattu kunniakkaasti. Yksi vekki poskessa ja nilkka paketoituna, ei hullumpi saldo. Ja kahdeksansataa kilometriä iloista kotimaanmatkailua suoritettuna, Laukaakin siis tuli koettua.

Töihin paluu oli suoranainen kulttuurishokki. Maanantai meni vielä käsittämättä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tiistaiaamuna en ollut uskoa että oikeasti pitää nousta kun herätyskello piippasi 20 yli viiden. Mitä hiittä, minähän olin siellä jo eilen... Äkkiäpä sitä vaan rutiineihin pääsee kiinni, nyt jo tuntuu ettei olisi ollut talvea välissä laisinkaan. Kaikki oli paikallaan, vanhat tutut työkalut ja puut ja työkavereiden hilpeä joukkio. Eikä mitään pehmeää laskua ollut tarjolla, suoraan vaan vihellellen työhön kiinni. Vähän tuli kyllä takapakkia puolessavälin viikkoa, kun onnistuin vilustuttamaan itseni, kuumeisena siis hortoilin keskiviikon ja torstain lehtipuhallin selässä pitkin tonttia, tuli varmasti aivan erityisen hyvää jälkeä. Torstai varsinkin oli aivan viikon suosikkipäivä, lähdin töistä suoraan tuuttaamaan Keski-Suomea kohti. Etupenkillä patteri piristäviä juomia ja takakontissa kesärenkaat. Liikenneturvallisuutta, se on päivän sana.

Juoksut jäivät vähän vähäiselle viikolla siis sattuneista syistä, torstaina kävin hölköttämässä muutaman kilometrin perille päästyäni lähinnä raajojen palautteluksi pitkän istumisen jälkeen, mutta siinäpä se sitten olikin. Tiistaina olin tunnilla ratsastamassa, joskin ensimmäisen vartin jälkeen pohkeet kramppasivat niin että soi. Ongelma ratkaistiin kätevästi vähentämällä jalustimet nollaan. Olin ihan varma että vähintäänkin taitan niskani ja kuolen tai ainakin putoan, mutta ylpeydestä ja hämmästyksestä edelleen sekaisena voin esitellä uuden ominaisuuteni: tasapainoaisti. Tadaa!

Tänään olin harjoittamassa estehyppytaitojani Höpö-hepan kanssa. Näyttävyys ennen kaikkea, tehtiin pari niin loisteliasta kieltoa että katsomokin jo hämmästyi, kun en keikahtanut alas asti. Kieltämättä oli aika häkeltynyt olo, kun tilanteen selvittyä havaitsi toisen nilkan lepäävän satulan takakaaren päällä (ja oman ahterin sen nilkan päällä) tai toisen nilkan vuorostaan olevan venähtänyt. Olen yllättäen kuitenkin ollut varsin pitkälti naama idioottimaisessa virneessä koko illan. Ensi kertaa tuntui siltä, että minulla oli jotain sanomista siihen, mihin suuntaan mennään ja mitä nopeuksia käyttäen. Ehkä tästäkin siis selvitään yhtenä kappaleena tai korkeintaan muutamina, mutta selvitään kuitenkin.

Sillä selviämiseenhän minun elämäni muutenkin tuntuu perustuvan, viis muutamista raajoista.

Lomaillaan kuin viimeistä päivää

Onnekas minä, talviloma on ollut pitkä ja vähäluminen. Olen siis saanut mahdollisuuden toteuttaa itseäni mitä monipuolisimmin tavoin viimeisen viiden kuukauden ajan. Hieman näin jälkikäteen kyllä voisin harmitella, etten tajunnut tätä aiemmin, tai lähinnä viitsinyt tehdä asialle mitään, sillä ei suinkaan ole mihinkään kirjoitettu, että ensi talvena olisi näin loistavat olosuhteet. Esimerkiksi mahdollinen talvityö saattaa haitata harrastamista huomattavissa määrin.

Tai no, tokihan käsitin, että tässä on hyvä talvi aikaa touhuta oikeastaan mitä tahansa, tietenkin niukahkon budjetin suomissa rajoissa, mutta kas kun on niin patalaiska kuin nyt sattuukin olemaan, niin mitäpä sitä on tullut tehtyä... Aika vähän on rakseja muistilistan suoritetut-ruuduissa, myönnetään. Toisaalta, kovin täydeltä kalenteri on tästä huolimatta vaikuttanut, vaikka marraskuulla tuokion epäilin että hajoaisin raskaamman kerran maaseudun rauhaan ja lähtisin pois ollakseni palaamatta enää koskaan. Lieneekö vanhaksi tulon vai erakoitumisen ensimerkkejä, kun ei välttämättä tarvitse päivittäin ihmiskontakteja tai mitään extreme-ohjelmanumeroita? Hyvin olen voinut, vaikka päiväohjelma on toisinaan jännittävimmillään pitänyt sisällään edellispäiväisen lehden lukua ja keskustelua hepan harjan nyppimisestä (hepan kanssa, tietenkin). Ja ei, edelleenkään en luokittele itseäni ihmisaraksi tai epäsosiaaliseksi tai syrjäytyneeksi. Tulen vain niin loistavan hyvin toimeen itseni kanssa... Voisiko sitä edes kuvitella parempaa seuraa?

Jossain vaiheessa vuodenvaihteen jälkeen oli pakko päättää, että kaksi urheilulajia per päivä saa riittää. Yllättävän vaikeata oli ymmärtää, että vaikka aikaa riittäisi useampaan, fysiikka on rajallinen. En mä nyt kuitenkaan missään huippukunnossa ole. Tänään suoritin pitkästä aikaa pikkupikku triathlonini: aamulla kymppi juosten, sitten perään tunti ratsailla ja vielä uinti (no, "uinti", lähinnä hieman altaassa lillimistä) loppuhuipennukseksi. Aika siisti olo, varsinaista voiton huumaa, eikä tunnu missään. Juuri missään.

Niin, eilisen kympistä jäi vähän niinkuin osa juoksematta, suunnilleen kympin verran, joten tänään otin vahingon takaisin. H-hetki-seuralaiseni Pirre lähti seurakseni juoksemaan, joka johti siihen että vauhti pysyi asiallisena ja lenkki pitkänä, kun kumpikaan ei kehdannut kääntyä takaisin. Laskeskelin kotiin päästyäni, että noin neljän ja puolen tunnin vauhdista oli kyse. Eri asia sitten on vain pitää tahti sen neljä ja puoli tuntia... Höystettynä sopivalla setillä ihmissuhdesälää ei matkanteko kylläkään tuntunut edes niin tuskaiselta kuin itse ajatus lähtemisestä. Päivän kuuma vinkki: varsinaista tapahtumaa varten siis vain on kehitettävä neljän-viiden tunnin edestä kriisiä niin matka sujuu kuin siivillä. Eikä sitä varmaan tarvitse edes kehitellä erityisemmin, luottaisin itseeni täysin tällä alueella. Oikeastaan voisin siirtyä suoriksi juoksemaan ultramatkoja, kyllä puitavaa riittää.

Ainiin. Herra X ei ollutkaan tuohtunut niin pahasti kuin pelkäsin, ei edes päättänyt pysyä poissa nyt ja aina. Olisin voinut tehdä voltteja, niin iloiseksi tulin. Jesssh.

Aina eka kerta

Kun homma ei toimi, niin se ei sitten kanssa toimi.

Yhdessäkään harjoitusohjelmassa, johon olen tutustunut, ei ole annettu toimintaohjeita sellaisen varalle, että edelleen kymmenen viikkoa ennen tavoitepäivää juoksu maistuu puulta, kaikki tökkii, (ihmis)suhteet muuttuvat suhteettomiksi ja puoli elämää katoaa puhelimen muistin mukana pesukoneeseen. Ratkaisen ongelman itsenäisesti: on aika alkaa kirjoittaa.

Juoksin aamulla kuutisen kilometriä, vaikka tämän päivän kohdalla kalenterissa selvästi luki yhdeksän. Olen säännöllisesti ohjelman alusta asti lintsannut kymmenisen kilometriä per viikko, mukaanlukien ekat viikot, joina kilometrejä ei juuri sen enempää ollutkaan. Arvioisin, että tämä tulee vielä kostautumaan, mutta koska olen parempi murehtimaan jälki- kuin etukäteen, jätän asian toistaiseksi herran haltuun. Kaikin puolin lähdin aamulla liikkeelle enemmän terapiamielessä, sellaisen tarpeessa kun alan jo olla. Hetken aikaa alkumatkasta luulin jo onnistuneeni, kun takaraivossa hakanneet "äshhh"- ja "ei näin"- ja "W&%#"-äänet alkoivat lupaavasti vaimeta, mutta kotiin päästyä ei auttanut kuin myöntää, ettei vitutus ollut lientynyt lainkaan odotetuilla tavoin. Ei oikeastaan millään muillakaan tavoin, jos tarkkoja ollaan. Eli, jos en pääse siitä eroon, varmaankin opettelen elämään sen kanssa. Toivotan onnea yritykselleni.

Kaikki alkoi viikonloppuna, kun ajauduin ihmissuhdekriisiin. Siihen nähden, ettei ole mitään ihmissuhdetta, suoritus on luokiteltavissa suorastaan mestarilliseksi. Olen aina tiennyt olevani huono tämän lajin jutuissa, suorastaan onneton, mutta tämänkertainen vetää kyllä perin nöyräksi. "Ei toimita murehtia", neuvovat, mutta kyllä nyt taitaa olla se jälkikäsi jolloin se on sallittua. Nyt on jo keskiviikko, tekee neljä valvottua yötä. Hienoa, välinpitämätön minä, välität sittenkin. Kun vielä voisit myöntää välittäväsi, saisit ehkä laskea päässeesi yhden askeleen eteenpäin jollain viisauden sivupolulla.

Ihmissuhteet ovat jännittävä laji. Niin kauan kuin ei itsellä ole mitään vireillä, ne ovat kevyeen sävyyn käsiteltäviä kahvipöytäasioita, mutta annas olla, kun otetaan yksi elävä herra X kuvioon mukaan. Olen varsinainen nero mitä tulee toisten varpaille tallomiseen, väärinkäsittämiseen, turhanpäiväiseen asioiden töksäyttelyyn (tunnetaan myös nimellä suorapuheisuus), ideoihin jotka ovat lopulta vain omasta mielestä hyviä ja kaikkeen muuhun peruskamaan, mitä erityisesti tulisi välttää, mikäli aikoo olla tekemisissä ihmiskunnan kanssa. Ja mikä pahinta, olen täysin sokea toiminnalleni; olen rehellisen yllättynyt joka kerta, kun löydän itseni jälleen jostain aivan metsästä. Kunpa... kunpa. Kunpa osaisin. Kunpa edes tietäisin, miten pahoitellaan epäsopivaa toimintaa. Kunpattelemaan sen sijaan olen oikein hyvä.

Epäonnistuneiden suhteiden teemaviikon täydennykseksi (tällaiset teemaviikothan alkavat perinteisesti lauantaisin ja päättyvät, no, sitten kun päättyvät, eivät ainakaan näköjään vielä tiistaina) matkusti eilen pois iloinen ystäväni heppa. Lainassahan se oli alunperinkin, ero ei siis tullut erityisen yllättäen. Kai pitäisi olla taas tyytyväinen itseensä kun näin saa tulkita olevansa kykenevä kiintymään johonkin, josta siis merkkinä vallitseva kurja olo. Haah, ongelman ydin paljastuikin edeltävässä lauseessa. Ole iloinen siitä, että olet surullinen. Yhtä kaikki, olen nyt ainakin hepaton. Surkeaa menettää ainoa, joka ei kiusaannu jatkuvista huonoista jutuistani eikä välitä vaikka olisin vähän myöhässä tai aikaisessa tai muutoin kuutamolla eikä ylipäänsä kritisoi juurikaan toimintaani.

Huoh. On se rankkaa. Lisäksi olisi syytä ehtiä viemään rikkonainen mutta sitäkin puhtaampi puhelin arvioitavaksi, josko sille olisi tehtävissä jotain. Kotivakuutuksen omavastuu olikin aika huikea, voi olla etten saa sieltä paljoakaan takaisin, puhumattakaan menetetyistä puhelinnumeroista.

Huomenna kymppi.