Selkä selkää vasten.

Hyvää päivää, tänään ei ole keskiviikko vaan tiistai.

Ihme, on hiljaista. Viime viikko ja vielä tämä kuluvakin ovat olleet niin täynnä tekemistä ja juoksemista ja toimimista ja kuuntelemista ja pohtimista ja askarointia, että myöhään eilen illalla, kun ryömin lopulta peiton alle, oli koko pää ihan sekaisin ja korvat niin täynnä puhetta, etten ollut kuulla omia ajatuksiani. Aamulla väsytti niin että olin alkaa itkeä kun herätyskello soi, mutta päivä osoittautui vallan mukavaksi; vaihtelun vuoksi lennähdin toiseen kohtaan työmaata tekemään toista asiaa ja sellainenhan virkistää.

Viime viikko puolestaan oli töissä aivan puuta heinää, ihan molempien sanojen varsinaisessa merkityksessä. Syystöitä, niitä riittää. Kiltti isä kiltin veljensä kanssa oli koko viikon kylässä ja perjantaina oli tulevassa autotallissa jo katto paikallaan. Enää puuttuvat seinät, mutta sehän nyt on vain hienosäätöä. Illat hupenivat työmaalla assisteeratessa (vaikka eipä minusta tainnut järin suurta apua olla) ja pötyä pöytään keksiessä. En ymmärrä, miten sitä on johonkin maailman aikaan ruokittu joukkuekaupalla työmiehiä, minulla oli täysi tekeminen kahdessakin. Aavistan, etten ole tyyppiä "suurperhe".

Lauantaina olin pitkästä aikaa ratsailla, Entin, Pirren ja tämän iloisen mustan mummohevosen kanssa. Tehtiin vähän pidempi lenkki, kun sää kerrankin oli hieno ja aikaakin löytyi. Seurauksena sisäreidet huusivat hoosiannaa ja hallelujaa ja muita raamatunlauseita seuraavana aamuna ja ahteriin sain bonuksena asiaankuuluvat hiertymät. Pitäisi ehkä yrittää saada tuosta harrastuksesta aavistuksen säännöllisempää, kun nykyään jokainen kerta enimmäkseen rampauttaa. Ha ha haa, Outi kävelee kuin ankka.

Viikonloppuna juhlittiin myös perinteikkäästi Mintunpäivää. Perinteitä jouduttiin tosin hieman ensin luomaan, koska kyseenomaista päivää ei ollakaan ennen muistettu juhlia. Yhtä kaikki, nostimme minttumaljoja ja puhalsimme kakun kynttilät ja otimme valokuvia. Sitten Pirre teki takkaan tulen ja kuuntelimme CMX:n Ruosteen ("savu nuolee raunioita...") paloautojen ajaessa ohi. Tämän jälkeen seurasi muutama kierros tiivistunnelmaista inkkaripokkaa, jonka jälkeen totesimme olevamme valmiit kohtaamaan paikallisväestön edustajia Vehmaan parhaassa menomestassa, Ristentorpassa. Kohtaaminen sujui varmaankin hyvin. Palaamme asiaan ensi vuoden Mintunpäivänä.

Takaisin ihmeeseen nimeltä hiljaisuus. Juttelin sunnuntaina pitkään tuttavani kanssa ja vaikken ihan tiedä, osasinko olla avuksi, meni eilinen päivä melkeinpä kaikesta siitä puhumastani ja kuuntelemastani toipuessa. Valtava määrä sanoja, päällä meni viime ja sitä edeltävä yö niitä järjestellessä ja luulenpa että ensi yöksikin jäi alitajunnalle askarreltavaa. Leikkaa, liimaa. Nyt ei sentään enää kuulu jatkuva kohina korvissa, mutta täysin yllättäviä muistoja hypähtelee mieleen. Pientä ylikuormitusta havaittavissa.

Takassa palaa tuli. Irina lauloi tänään:

Selkä toisen selkää vasten
tuntea voi toisenkin katseen
Kaksin voimme nähdä kaiken
mitä yksin ei nähdä voi
Kukaan yksin ei nähdä voi.