Siivouspäivää.

Olen tänään yrittänyt siivota vähän kaikkea, joka on johtanut siihen, että sotku, joka oli vielä aamulla hallitusti eristettynä muutamiin kohteisiin, on nyt levinnyt koko kahdeksallekymmenelle neliölle. Mikään ei ole näköjään turvassa, vaatehuoneenkin sain lähes räjäytettyä. Epäilen, että hankaloittaakseen hommaa tavarat liikkuvat itsenäisesti huoneesta toiseen, joten ne eivät ole ainoastaan epäjärjestyksessä vaan myöskin kateissa. Työhuoneeseen sentään mahtuu jo melkein tekemään töitä. Mikä erinomainen ominaisuus! Toisaalta, siinä menee sitten viimeinenkin tekosyy olla tekemättä mitään. Taisinpa virittää itselleni ansan.

Lisätäkseni vaikeusastetta kävin vielä hakemassa varastosta pitkäkorvan takit ja villapaidat, jotka nyt perii ilmeisesti pikku Hilsku tai joku sen ystävistä. Havaitsin toppatakin ja hupullisen sadetakin kaipaavan jonkinlaista pintapesua (ensi kerran kun hankin hevosen, teen sen kanssa kirjallisen sopimuksen siitä että se pesettää itse vaatteensa ja mieluiten vielä omaan piikkiinsä) ja koska jo kokemuksesta tiesin että niistä kumpikaan ei mahdu pesukoneeseen, raahasin ne kylppäriin suihkun alle paremman idean puutteessa. Lopputulos on melko hyvä, vaikka itse sanonkin, joskaan en tiedä, kuivuvatko nuo koskaan ja haihtuuko tämä vallitseva hevosen ja heinän haju täältä ennen kesää. No, voin vaikka leikkiä asuvani maalla, jos ei haihdu.

Tämän päivän ohjelmassa olisi vielä piirustaa hieman pihasuunnitelmiin pohjaa ja jos nyt ei ihan luonnostella niin ainakin pohtia, mitä myrttiä sitä asiakkaille tarjoaisi istutettavaksi. Lupiineja ja voikukkia varmaankin, niitä siellä kuitenkin lopulta kasvaa. Tai kelosioita! Vanha kunnon alter ego Puutarhuri Kalma suosittelee! Näin saat kukkapenkkisi näyttämään helposti ja kätevästi kamalilta ja ammattitaitosi samalla vaivalla kyseenalaistettua. Ensi viikolla olisi tarkoitus tehdä excursio Tampereelle molempiin kohteisiin ja sit alkaa hurja tuhertaminen. Matkakassaa, matkakassaa. Tahdon matkoille!

Ainiin, Outin Keittiössä askarreltiin eilen karjalanpiirakoita. Viimeiset rypytystuntumat taitavat olla lähes 20 vuoden takaa, mutta kyllä niistä ihan tunnistettavia ja syötäviäkin tuli. Kaikkea sitä ihminen tekee kun vanhaksi elää.

Miksi puut puhuvat?

Roadtrip Vehmaa - Punkaharju suoritettu, jee!

Kaikkihan alkoi siitä kun itärintamalla majaansa pitävän ystäväni pakettiauto laukesi. Seuraajakandidaatti löytyi Salosta, ja koska satun olemaan ainoa, joka asuu sadan kilometrin säteellä, sain tehtäväkseni käydä koeajamassa koslan ja kertoa, onko se kelvollinen vaiko ei. Niinpä siis matkustin Saloon, ajoin kerran korttelin ympäri, totesin että autossa on neljä rengasta ja ratti ja ilmoitin sen täyttävän kaikki sille asettamani kriteerit. Niinpä se siis lähti Salosta mukaani Vehmaalle ja täältä sen sitten ajoin Punkaharjulle uuteen kotiinsa.

Asiantuntevasti valikoin matkapäiväksi tiistain, "huono ajokeli koko maassa". Tuhahdeltuani aikani halveksuvasti moiselle sääennustukselle täytin tankin, pissapojan ja eväsvaraston ja lähdin vihellellen matkaan (pakussa kun ei ollut minkään sortin soitinta). Lahteen asti sainkin ajella duuripainotteisten luritusten täyttäessä auton, mutta siitä sitten alkoi sen sarjan lumipyry, etten tiennyt, pelastaako enää kovaääninen virrenveisuukaan minua. Tie muuttui pian niin liukkaaksi että aloin harkita pysähtyisinkö markettiin ostamaan kaksi paria luistimia ja vaihtaisin ne talvirenkaiden tilalle, ja kun vielä satuin sopivasti tuoreelle kolaripaikalle, alkoi huumorintaju olla tosi vähissä. Mutta perillepä pääsin, Porilaisten Marssin tahtiin, hahaa. Ja saunaan. Nam.

Muilta osin Punkaharjunretki oli vaikka kuinka mukava. Perillä oli oikea talvi, lunta ja jäätä järvessä ja pakkasta ja kaikkea. Vietin kaksi toiminnantäyteistä päivää Gitan, neljä vuotta, kanssa, joka oli saanut luvan lintsata päivähoidosta sen aikaa. Rattikelkkailimme, potkukelkkailimme, teimme lumienkeleitä ja -kuperkeikkoja, katsoimme muumeja ja halinalleja, kokosimme palapelejä, leikimme prinsessoja ja maalasimme vesiväreillä vuoria ja kukkia. Päiväunia emme nukkuneet. Myönnän, että kotiin palattua olin hieman väsynyt.

Tänään olin jälleen ratsailla, Fannyn kyydissä. Se oli luultavasti viettänyt viikon popsien energiapatukoita ja sokeria ja juoden batterya, koska oli suorastaan hereillä. Loiske vaan kävi kun harrastimme vesi-, räntä- ja lumisateessa. Kivaa vaihtelua, tulin hurjan iloiseksi säästä huolimatta, sillä vaikka ratsastus ei sujunutkaan mitenkään erinomaisen hyvin, sain eka kertaa keskittyä muuhunkin kuin vahtimaan, ettei urheiluvälineeni nukahda seisaalleen. Hyvät meistä vielä tulee.

Nytsillään orientoidun huomiseen tapaamiseen Höpö-hepan kanssa, pitkästä aikaa, sekä tiistaina koittavaan Ikean retkeen. Uudet verhot pohjoissiipeen muuttaneeseen makkariin olisivat aika ok. Näyttää sitten keväisemmältä. Viikolla tuli postissa Hööksin kevätkuvasto, taidan suksia sen kanssa petiin ja kuvitella, että kevät on niin paisteinen, että voin hyvällä omatunnolla tilata kaikkia vaaleansävyisiä urheiluvaatteita. Ha ha ha.

P.S. Puut muuten puhuvat sen takia, että niillä on suu. Tämän opimme tieteiselokuvasta Halinallet: Halipula.

Melko uutta vuotta.

Eihän se kovin uusi enää ole,
jo kolmas päivä hyvää vauhtia hämärtymässä.

Vuosi on alkanut näköjään ihan mukavasti. Rauhallista. Oon käynyt vähän tekemässä tallitöitä ja eilen olin ratsaillakin, Fanny-hepan kyydissä, josta on tarkoitus tulla jossain määrin mun uusi ystäväni. Ilmeisesti aika vähäisissä määrin, mikäli itsensä kavioeläimen nöyrää toivetta kunnioitettaisiin, se kun ei suoranaisesti mikään työnarkki ole. Olin sen kanssa nyt tokakertaa, tarkoitus oli vain vähän tunnustella, mutta reiluksi tunniksi se sitten yllättäen venyikin. Hiki valui vuolaina puroina mun selkää ja otsaa pitkin pienestä pakkasesta huolimatta, suu napsui ja lopulta raippakin ja hevonen senkun hymyili ja jatkoi laiskanpuoleista hölkkäänsä. Tiemme on oleva pitkä ja kivinen, mutta sitä suuremmin riemullisia ovat ne pienet hetket, kun saan sen kulkemaan reippaasti ja oikeinpäin (sen vähän kun mä siitä oikeinperin asettelusta ymmärrän, mun puolestahan se voisi kulkea vaikka pää kainalossa ponnahdellen ja olisi silti ihan hyvä) ja olemaan virnuilematta mulle vinosti.

Helzinskin maradoonillekin tuli ilmoittauduttua ja myöskin ilmoitettua vanha kunnon Pirre. Tästä suuresta urotyöstä innostuneena kaivelin jopa esille sykemittarin (joka oli jostain kumman syystä vielä kesäajassa) ja tein Polarin tarjoaman äärimmäisen luotettavan ja täsmällisen kuntotestin. Tottakai kunto on tippunut, myöskin mittarin mielestä, mutta kuulemma vain sen verran että olisin mukamas samassa kunnossa kuin olin viime keväänä mittaria ostaessa. Epäilyttävää, sanoisin. Mutta katsokaamme rauhassa mihin tie vie, ja mittari kertokoon millä sykkeellä.

Viime vuoden päättänyt kurja kuolemantapaus on saanut mut melko mietteliääksi viime päivinä. Ei ainoastaan suremisen puolesta, vaikka tietenkin olen ollut hurjapäisen surullinen, mutta myös tollaisen karvaisen ystävän roolin puolesta munlaisen kaduntallaajan elämässä. Ihan uutena asianahan se mun elämään silloin vuosi takaperin syksyllä tuli, enkä osannut yhtään arvata miten siitä tulenkin tällä tavalla tykkäämään. Ehkä mun elämän parhaita valintoja oli ottaa se tänne, vaikka se meidät molemmat oli toisinaan ajaa perikatoon. Talven mittaan opin aikamoisen läksyn johdonmukaisuudesta, kärsivällisyydestä, kymmeneen laskemisesta, kiintymisestä, rohkeudesta ja itseni voittamisesta, noin muutamia aiheita mainitakseni. Palkinnoksi tästä kaikesta sain koko joukon onnenhetkiä ja loistavia muistoja, joista puoliakaan en olisi uskonut mahdolliseksikaan. Mun paras kaverini, jonka mielestä oli tosi jees syödä lunta, joka hyperventiloi joka kerta polkupyörän nähdessään, joka ei osannut puhua mutta oli sitäkin parempi kuuntelija (ja korvien heiluttelija), joka arvosti mun ominaisuuksissani eniten mun kokkaus- ja ruoantarjoilukykyjäni, jonka jäljiltä vietin kerran jos toisenkin päivää sormet kohmeessa tarhan aitaa korjaillen, jonka mielestä elämä oli parhaimmillaan mutaista, vauhdikasta ja ulkona. Kiittäisin jos voisin.