Walpuria.

Jessssh. Löysin jälleen kadonneen juoksuni. Kävin aloittamassa ihan varovasti tauon jälkeen, vajaa seiskan lenkki. Polviin sattui, henki ei ollut kulkea, tuuli otti korviin ja ahdisti, mutta muuten meni tosi hyvin... Hyvältä näyttää. Hah.

Kävin eilen kenkäostoksilla, Asicsit muuttivat meille. Meillä oli myyjän kanssa vähän näkemyseroja siitä, kuinka paljon mä juoksen ja millä tahdilla, se olisi tahtonut myydä mulle vähäisen ja kevyen käytön kenkiä (en vissiin näytä kovin vakavasti otettavalta tapaukselta), "nää täällä on sellaisille jotka juoksee vähän pidempiä lenkkejä ja noi on sitten maratoonareille, mutta katsotaan me tuolta toisesta hyllystä", mutta jonkun tovin siinä läyryttyäni sain neuvoteltua itselleni juuri ne kengät, joita halusinkin. Vähän jännitti, miten ne toimivat, mutta ainakin eka kerta tuntui oikein hyvältä. Saa nähdä sit noiden polvikipujen kanssa, nyt ei sattunut pelkästään se polvi joka oireili talvella, vaan molemmat ja aika paljon. Vähän kyllä epäilen että heikolla venyttelyllä oli osansa asiaan ja kyllähän tietenkin uudet töppöset oli erilaiset kuin mihin jalat on tottuneet. Rauhassa hyvä tulee.

Tosin! Saa nähdä miten tässä saa pään sisäisen rauhansa pidettyä. Nyt ei ole enää monta viikkoa jäljellä; enää ei armoa tunneta. PAKKO juosta, jos meinaa selviytyä. Alkaa pikkuhiljaa valjeta surkea totuus, jota olisi ollut ehkä syytä ajatella jo hieman aiemmin. Enää ei ole kovin varmaa, auttaako juokseminenkaan. Jos ei se, niin ei sit mikään. Hulluhan mä olen! Hyvänen aika. Huomenna lenkille.

Vappu meni rauhallisissa tunnelmissa grillaten. Nenän limakalvot ja kurkunpää ovat ihan auki savussa istumisesta (oli vähän enempi sellainen kokko-tyyppinen grilli), mutta ihan valkein nenin hienossa itsekurissa suoriuduttiin. Hyvää seuraa oli ja paljon ruokaa, mitä muuta sitä pieni ihminen osaisi toivoa. Eikä edes satanut räntää.

Juhlatuuli oli kyllä vähän maissa, Höpö-heppa kun sairastui viikonloppuna. Tilanne ei edelleenkään ole erityisen hyvä eikä varsinkaan selkeä, tässä vain odotellaan ja toivotaan. Kaiken aikaa on vähintään pieni pala kurkussa ja mahassa hieman hassu olo, pää säpäleinä huolesta. Ei oikein tunnu joutavanpäiväiset ihmissuhdekiemurat miltään enää, joskaan ei kyllä juuri mikään muukaan. Nolottaa melkein kun on ajatellut niin paljon itseään ja olemattomia huoliaan viime aikoina. Mutta tosiaan, oikein muuta ei ole tehtävissä kuin toivoa. Niihin hommiin siis.