Kesä ja viikonloppu. Jokiranta ja kylmä olut. Voi mikä onni!
Venynyt nilkka on pitänyt mut tiiviisti poissa kaidalta tieltä; mitä laajemmat liikkeet, sitä enemmän on naurattanut. Heräsin eilen aamulla siihen kun en uskaltanut avata silmiä kun en osannut arvata missä olen. En tiedä, ovatko tällaiset viikonloput välttämättä hyväksi minulle, mutta ainakin olen hulvattoman hyväntuulinen.
Julkistan nyt uuden loistavan ihmissuhdeteorian. Olen nyt asioista mieltä, ja tätä mieltä niistä olen: Minusta sitoutuminen on anaalista. Erityisen paljon samasta osoitteesta on se, että sitoutumaan pitäisi ruveta saman tien, kun jonkun jossain tapaa. Mikä ihmeen järki on siinä, että pitäisi käydä miettimään häitä ja muuta roskaa jonkun kanssa, jonka kuullen ei kehtaa edes piereskellä ja jonka kengille ei ole oksentanut ja josta ei ylipäänsä tiedä onko se susi vai karhu. Eli, ehdotan täten itselleni satojen treffien käytäntöä. Koska vuodessa on 52 viikkoa ja viikossa noin 1-2 treffit, nopean laskuopin mukaan tämä vaihe, jona ei vaivata päätä maallisilla asioilla vaan vain humputellaan ja pussaillaan, kestäisi noin puolestatoista kahteen vuotta. Luulisi, että tässä ajassa pääsee suunnilleen selville, kuinka kiinnostunut on hautapaikan jakamisesta sitten myöhemmissä elämänvaiheissa. Hoppuilulla ei saa kuin maksa-arvot nousemaan, arvelen.
Ja ihan lisätietona: ostin tänään neljättoista irtoviikset. Heräteostokset ovat elämän suola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti