Kun homma ei toimi, niin se ei sitten kanssa toimi.
Yhdessäkään harjoitusohjelmassa, johon olen tutustunut, ei ole annettu toimintaohjeita sellaisen varalle, että edelleen kymmenen viikkoa ennen tavoitepäivää juoksu maistuu puulta, kaikki tökkii, (ihmis)suhteet muuttuvat suhteettomiksi ja puoli elämää katoaa puhelimen muistin mukana pesukoneeseen. Ratkaisen ongelman itsenäisesti: on aika alkaa kirjoittaa.
Juoksin aamulla kuutisen kilometriä, vaikka tämän päivän kohdalla kalenterissa selvästi luki yhdeksän. Olen säännöllisesti ohjelman alusta asti lintsannut kymmenisen kilometriä per viikko, mukaanlukien ekat viikot, joina kilometrejä ei juuri sen enempää ollutkaan. Arvioisin, että tämä tulee vielä kostautumaan, mutta koska olen parempi murehtimaan jälki- kuin etukäteen, jätän asian toistaiseksi herran haltuun. Kaikin puolin lähdin aamulla liikkeelle enemmän terapiamielessä, sellaisen tarpeessa kun alan jo olla. Hetken aikaa alkumatkasta luulin jo onnistuneeni, kun takaraivossa hakanneet "äshhh"- ja "ei näin"- ja "W&%#"-äänet alkoivat lupaavasti vaimeta, mutta kotiin päästyä ei auttanut kuin myöntää, ettei vitutus ollut lientynyt lainkaan odotetuilla tavoin. Ei oikeastaan millään muillakaan tavoin, jos tarkkoja ollaan. Eli, jos en pääse siitä eroon, varmaankin opettelen elämään sen kanssa. Toivotan onnea yritykselleni.
Kaikki alkoi viikonloppuna, kun ajauduin ihmissuhdekriisiin. Siihen nähden, ettei ole mitään ihmissuhdetta, suoritus on luokiteltavissa suorastaan mestarilliseksi. Olen aina tiennyt olevani huono tämän lajin jutuissa, suorastaan onneton, mutta tämänkertainen vetää kyllä perin nöyräksi. "Ei toimita murehtia", neuvovat, mutta kyllä nyt taitaa olla se jälkikäsi jolloin se on sallittua. Nyt on jo keskiviikko, tekee neljä valvottua yötä. Hienoa, välinpitämätön minä, välität sittenkin. Kun vielä voisit myöntää välittäväsi, saisit ehkä laskea päässeesi yhden askeleen eteenpäin jollain viisauden sivupolulla.
Ihmissuhteet ovat jännittävä laji. Niin kauan kuin ei itsellä ole mitään vireillä, ne ovat kevyeen sävyyn käsiteltäviä kahvipöytäasioita, mutta annas olla, kun otetaan yksi elävä herra X kuvioon mukaan. Olen varsinainen nero mitä tulee toisten varpaille tallomiseen, väärinkäsittämiseen, turhanpäiväiseen asioiden töksäyttelyyn (tunnetaan myös nimellä suorapuheisuus), ideoihin jotka ovat lopulta vain omasta mielestä hyviä ja kaikkeen muuhun peruskamaan, mitä erityisesti tulisi välttää, mikäli aikoo olla tekemisissä ihmiskunnan kanssa. Ja mikä pahinta, olen täysin sokea toiminnalleni; olen rehellisen yllättynyt joka kerta, kun löydän itseni jälleen jostain aivan metsästä. Kunpa... kunpa. Kunpa osaisin. Kunpa edes tietäisin, miten pahoitellaan epäsopivaa toimintaa. Kunpattelemaan sen sijaan olen oikein hyvä.
Epäonnistuneiden suhteiden teemaviikon täydennykseksi (tällaiset teemaviikothan alkavat perinteisesti lauantaisin ja päättyvät, no, sitten kun päättyvät, eivät ainakaan näköjään vielä tiistaina) matkusti eilen pois iloinen ystäväni heppa. Lainassahan se oli alunperinkin, ero ei siis tullut erityisen yllättäen. Kai pitäisi olla taas tyytyväinen itseensä kun näin saa tulkita olevansa kykenevä kiintymään johonkin, josta siis merkkinä vallitseva kurja olo. Haah, ongelman ydin paljastuikin edeltävässä lauseessa. Ole iloinen siitä, että olet surullinen. Yhtä kaikki, olen nyt ainakin hepaton. Surkeaa menettää ainoa, joka ei kiusaannu jatkuvista huonoista jutuistani eikä välitä vaikka olisin vähän myöhässä tai aikaisessa tai muutoin kuutamolla eikä ylipäänsä kritisoi juurikaan toimintaani.
Huoh. On se rankkaa. Lisäksi olisi syytä ehtiä viemään rikkonainen mutta sitäkin puhtaampi puhelin arvioitavaksi, josko sille olisi tehtävissä jotain. Kotivakuutuksen omavastuu olikin aika huikea, voi olla etten saa sieltä paljoakaan takaisin, puhumattakaan menetetyistä puhelinnumeroista.
Huomenna kymppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti