Onnekas minä, talviloma on ollut pitkä ja vähäluminen. Olen siis saanut mahdollisuuden toteuttaa itseäni mitä monipuolisimmin tavoin viimeisen viiden kuukauden ajan. Hieman näin jälkikäteen kyllä voisin harmitella, etten tajunnut tätä aiemmin, tai lähinnä viitsinyt tehdä asialle mitään, sillä ei suinkaan ole mihinkään kirjoitettu, että ensi talvena olisi näin loistavat olosuhteet. Esimerkiksi mahdollinen talvityö saattaa haitata harrastamista huomattavissa määrin.
Tai no, tokihan käsitin, että tässä on hyvä talvi aikaa touhuta oikeastaan mitä tahansa, tietenkin niukahkon budjetin suomissa rajoissa, mutta kas kun on niin patalaiska kuin nyt sattuukin olemaan, niin mitäpä sitä on tullut tehtyä... Aika vähän on rakseja muistilistan suoritetut-ruuduissa, myönnetään. Toisaalta, kovin täydeltä kalenteri on tästä huolimatta vaikuttanut, vaikka marraskuulla tuokion epäilin että hajoaisin raskaamman kerran maaseudun rauhaan ja lähtisin pois ollakseni palaamatta enää koskaan. Lieneekö vanhaksi tulon vai erakoitumisen ensimerkkejä, kun ei välttämättä tarvitse päivittäin ihmiskontakteja tai mitään extreme-ohjelmanumeroita? Hyvin olen voinut, vaikka päiväohjelma on toisinaan jännittävimmillään pitänyt sisällään edellispäiväisen lehden lukua ja keskustelua hepan harjan nyppimisestä (hepan kanssa, tietenkin). Ja ei, edelleenkään en luokittele itseäni ihmisaraksi tai epäsosiaaliseksi tai syrjäytyneeksi. Tulen vain niin loistavan hyvin toimeen itseni kanssa... Voisiko sitä edes kuvitella parempaa seuraa?
Jossain vaiheessa vuodenvaihteen jälkeen oli pakko päättää, että kaksi urheilulajia per päivä saa riittää. Yllättävän vaikeata oli ymmärtää, että vaikka aikaa riittäisi useampaan, fysiikka on rajallinen. En mä nyt kuitenkaan missään huippukunnossa ole. Tänään suoritin pitkästä aikaa pikkupikku triathlonini: aamulla kymppi juosten, sitten perään tunti ratsailla ja vielä uinti (no, "uinti", lähinnä hieman altaassa lillimistä) loppuhuipennukseksi. Aika siisti olo, varsinaista voiton huumaa, eikä tunnu missään. Juuri missään.
Niin, eilisen kympistä jäi vähän niinkuin osa juoksematta, suunnilleen kympin verran, joten tänään otin vahingon takaisin. H-hetki-seuralaiseni Pirre lähti seurakseni juoksemaan, joka johti siihen että vauhti pysyi asiallisena ja lenkki pitkänä, kun kumpikaan ei kehdannut kääntyä takaisin. Laskeskelin kotiin päästyäni, että noin neljän ja puolen tunnin vauhdista oli kyse. Eri asia sitten on vain pitää tahti sen neljä ja puoli tuntia... Höystettynä sopivalla setillä ihmissuhdesälää ei matkanteko kylläkään tuntunut edes niin tuskaiselta kuin itse ajatus lähtemisestä. Päivän kuuma vinkki: varsinaista tapahtumaa varten siis vain on kehitettävä neljän-viiden tunnin edestä kriisiä niin matka sujuu kuin siivillä. Eikä sitä varmaan tarvitse edes kehitellä erityisemmin, luottaisin itseeni täysin tällä alueella. Oikeastaan voisin siirtyä suoriksi juoksemaan ultramatkoja, kyllä puitavaa riittää.
Ainiin. Herra X ei ollutkaan tuohtunut niin pahasti kuin pelkäsin, ei edes päättänyt pysyä poissa nyt ja aina. Olisin voinut tehdä voltteja, niin iloiseksi tulin. Jesssh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti