Hipheijaa, ensimmäinen työviikko ja suurin osa pääsiäisestäkin on nyt klaarattu kunniakkaasti. Yksi vekki poskessa ja nilkka paketoituna, ei hullumpi saldo. Ja kahdeksansataa kilometriä iloista kotimaanmatkailua suoritettuna, Laukaakin siis tuli koettua.
Töihin paluu oli suoranainen kulttuurishokki. Maanantai meni vielä käsittämättä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tiistaiaamuna en ollut uskoa että oikeasti pitää nousta kun herätyskello piippasi 20 yli viiden. Mitä hiittä, minähän olin siellä jo eilen... Äkkiäpä sitä vaan rutiineihin pääsee kiinni, nyt jo tuntuu ettei olisi ollut talvea välissä laisinkaan. Kaikki oli paikallaan, vanhat tutut työkalut ja puut ja työkavereiden hilpeä joukkio. Eikä mitään pehmeää laskua ollut tarjolla, suoraan vaan vihellellen työhön kiinni. Vähän tuli kyllä takapakkia puolessavälin viikkoa, kun onnistuin vilustuttamaan itseni, kuumeisena siis hortoilin keskiviikon ja torstain lehtipuhallin selässä pitkin tonttia, tuli varmasti aivan erityisen hyvää jälkeä. Torstai varsinkin oli aivan viikon suosikkipäivä, lähdin töistä suoraan tuuttaamaan Keski-Suomea kohti. Etupenkillä patteri piristäviä juomia ja takakontissa kesärenkaat. Liikenneturvallisuutta, se on päivän sana.
Juoksut jäivät vähän vähäiselle viikolla siis sattuneista syistä, torstaina kävin hölköttämässä muutaman kilometrin perille päästyäni lähinnä raajojen palautteluksi pitkän istumisen jälkeen, mutta siinäpä se sitten olikin. Tiistaina olin tunnilla ratsastamassa, joskin ensimmäisen vartin jälkeen pohkeet kramppasivat niin että soi. Ongelma ratkaistiin kätevästi vähentämällä jalustimet nollaan. Olin ihan varma että vähintäänkin taitan niskani ja kuolen tai ainakin putoan, mutta ylpeydestä ja hämmästyksestä edelleen sekaisena voin esitellä uuden ominaisuuteni: tasapainoaisti. Tadaa!
Tänään olin harjoittamassa estehyppytaitojani Höpö-hepan kanssa. Näyttävyys ennen kaikkea, tehtiin pari niin loisteliasta kieltoa että katsomokin jo hämmästyi, kun en keikahtanut alas asti. Kieltämättä oli aika häkeltynyt olo, kun tilanteen selvittyä havaitsi toisen nilkan lepäävän satulan takakaaren päällä (ja oman ahterin sen nilkan päällä) tai toisen nilkan vuorostaan olevan venähtänyt. Olen yllättäen kuitenkin ollut varsin pitkälti naama idioottimaisessa virneessä koko illan. Ensi kertaa tuntui siltä, että minulla oli jotain sanomista siihen, mihin suuntaan mennään ja mitä nopeuksia käyttäen. Ehkä tästäkin siis selvitään yhtenä kappaleena tai korkeintaan muutamina, mutta selvitään kuitenkin.
Sillä selviämiseenhän minun elämäni muutenkin tuntuu perustuvan, viis muutamista raajoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti