keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kolme vuotta

Jestas.

Oikeasti, miten aika voi mennä näin nopeaan? Ihan naurettavaa. Kolme vuotta ja melkein kuukausi päälle. Ja mitä olen tehnyt? Lakannut juoksemasta vitosia ja lihonnut kymmenen kiloa. BSc on yhtä talvea vaille valmis, arvosanat sentäs ovat saaneet aikaan selkääntaputtelua. Kehityksen kelkasta olen pudonnut jo aikoja sitten, sen havaitsin kun väsäsin blogille uutta ulkoasua.

Koska olen ahkerasti lukenut kyllä muiden blogeja, olen saanut selville että kuvilla saa kuitattua kätevästi asioita joiden kertomiseen menisi muutoin kamalasti aikaa. Kokeillaan.

Loppukesä 2010 sujui ainakin minun näkökulmasta pikakelauksella ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin keskellä Edinburghia reppu selässä kaatosateessa, matkatavarat olivat kadonneet lennolla. Oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, ja seuraavana aamuna oli lukujärjestyksessä koulua. Sinnepä siis menin.

Uusi kotokaupunki.

Tunnistushommissa koulussa.

"Työmatkalla" Falklandissa.

Arki lähti rullailemaan, koulu oli lähinnä vanhan kertausta hassulla kielellä ja harjoittelupaikkakin löytyi Falkland Palacesta, jossa kävin aina perjantaisin alasleikkaamassa puskia ja ajelemassa traktorilla. Kämppä oli pieni ja ahdas mutta kotoisa, kämppikset meluisia ja ihania. Sukkelaan meni se syksy. Sama homma keväällä. Silloin sentään kävin treffeillä herra Partasen kanssa, joka kylläkään ei ollut silloin vielä kovinkaan partainen.

Parraton herra Partanen roikkuu kalliolla kuvaamassa henkensä uhalla.

Kätköretkellä St. Andrews'ssa näkyi vähän kätköjä mutta enemmän harmaita maisemia.

 
Keväällä lukuvuoden jälkeen olo oli kuin kämppiksen kissalla.

Ja niin oli ensimmäinen vuosi klaarattu koulua. Kesän tein töitä ja nukuin Suomessa. Virta oli vähissä, ja akut tuntuivat latautuvan hitaasti. Loppukesästä Partanen löysi meille pienen kämpän Meadowsin laidalta, jonne kantoi sekä minun kamani että omansa, ja niinpä syksyllä urakkaa jatkaessa oli uusi koti odottamassa. 

Opintolainat kävin syksyllä hassaamassa uuteen punaiseen polkupyörään, josta on sittemmin ollut paljon iloa. Ensimmäinen kerta Edinburghin liikenteessä ei kylläkään vakuuttanut, kun double deckerit ohittelivat peilit pyöräilijän poskea hipoen ja muutenkin kaikki ajoivat, no, väärällä puolen tietä. Vaan äkkiä sellaiseenkin tottuu. 

 
Krookusviljelijän onnea helmikuussa.

Pyöräretkellä Partasen valitsemalla helppokulkuisella 
(=pyörää kannettava alle viisi kertaa) reitillä.

Ja niinpä talvi taas vierähti sukkelaan (oikeasti, nämä kolme vuotta ovat menneet niin haipakkaan etten varmaan osaa seuraavaan kolmeen tehdä muuta kuin ällistellä mihin ne katosivat). Keväällä, juuri ennen paluutani Suomeen töihin, teimme matkan pohjoiseen Skotlantiin, Torridonin kulmille, sillä Partanen halusi testata kuntoaan Celtman-triathlonilla. Minä pakkasin mukaani punaisen pyöräni ja gepsin, aikeenani pyöräillä etsiskelemään paikallisia geokätköjä, muut pakkasivat mukaansa maantiepyöränsä ja märkäpukunsa aikeenaan tutustua kisareittiin. Viikonlopun kohokohta, sekä henkisesti että korkeuskäyristä tarkastamalla, oli kisareitin vuoriosuuden käpyttely. Ihme että olen vielä hengissä moisen jälkeen. 

 
Matkoilla. Melkein perillä.

 
Mäkeä autolla alas.

 
Ja kävellen seuraavaa ylös.

"Polku".
Tästä alas. Ei naurattanut. Ennemminkin itketti.

"Jee, hengissä ollaan!"

Ja niin oli vuorelta selvitty alas, joten kotimatkalla pakettiauton takapenkillä väsäsin HNC-työni powerpoint-esityksen ja menin esittämään sen kouluun seuraavana päivänä paluun jälkeen. Hyvin meni. Näin ollen painuin Suomeen heti ensi tilaisuuden koittaessa. Kävin juhannuksena kannustamassa Partasta tässä aiemmin mainitussa Celtman-kisassa, joka päättyi siten onnekkaasti että Partanen pääsi hengissä maaliin. Syksyllä jälleen muutimme, tai minä lähinnä ihailin etänä Suomesta käsin kun muuttolaatikot siirtyivat aivan itsestään uuteen osoitteeseen. 
Uusi koto rannalla.
Kissavahdiksikin ehdittiin.

Joulun alla veimme Partasen vanhan maantiepyörän ja minut triathlonkauppaan mitattavaksi, ja pari säätöä ja muutama osanvaihto (pyörään, ei minuun) ja ta-daa, minulla oli sopiva pyörä allani. Neitsytmatka oli jälleen vähän vähemmän lupaava kumautettuani päin jonkun onnetonta koiraa ("Stupid dog!", isäntä kertoi), mutta kun pohjalta aloittaa niin edistystä on nähtävissä sitten nopeammin.

Joulupäivän pyöräretkellä pitkin hiljaista Edinburghia.

Tammikuussa pidettiin pieni hiihtoloma Laukaan hangilla, luin illat tentteihin ja päivät suihkittiin kyläladuilla. Peurungassa käytiin vähän uimassa, ihastuin loputtomaan rinkula-altaaseen jossa sai myötävirtaan hyvät vauhdit. Kävin loppukesästä Turussa uintitekniikkakurssin kun kyllästyin kurjaan räpiköintiini (kurssi oli hyvä, nyt osaan räpiköidä tosi monella eri tavalla) ja niinpä kun paikalliseen urheilukauppaan tuli surffaukseen sopivia märkäpukuja tammikuussa tarjoukseen, kipitin viivana noutamaan itselleni yhden ihan vaan päästäkseni kokeilemaan millaista on uida keskellä talvea meressä. No, kylmää ja suolaistahan se on, olisi sen ehkä voinut rannalta käsinkin päätellä. 

"Siellä on varmaankin lämmintä ja mukavaa ja 
helppoa uida, menenpä kokeilemaan!"

Ja niinpä sitä sitten saatiin taasen lukuvuosi päätökseen. Tentit menivät kerrasta läpi vaikka koville ottikin, ja niin taasen palasin Suomeen ja töihin ja latautumaan viimeiseen opiskeluvuoteen.