Lahjattomat treenaa

Ha ha ha ha.

Koko projekti alkaa vaikuttaa aikamoiselta vitsiltä. No, kuka sitä nyt maratonia varten treenaisikaan, kyllähän tosimies sellaisen pikku sunnuntailenkin kylmiltään juoksee. Alan olla aika kiitollinen siitä, ettei kukaan tiedä tästä loistotuumasta mitään. He eivät kärsi jos he eivät tiedä, ja myöskin minä kärsin huomattavasti vähemmän kun kukaan ei ole pilkkaamassa tätä tuhoontuomittua projektia.

Noniin. Asiaan. Herra X ja muut sosiaaliset velvoitteet saavat nyt luvan saada palttua. Mä olen haahuillut nyt mulle vierailla mailla aivan liian kauan, aika palata tutulle polulle ja juosta. On jo kiire, tai itse asiassa myöhäistä. "Kolmessa viikossa maratonkuntoon"-tyyppistä ohjelmaa ei löytynyt mistään tietolähteestä, eli tässä aletaan oikeasti olla aikamoisessa liemessä. Ja pieni pää sekaisin kuin Pariisin liikenne. Saa nähdä. Palaamme ihmissuhdepalstalle kesäkuun yhdeksännen jälkeen, mikäli tilanne sellaiselta näyttää.

Kävin eilen sijoittamassa rahakasan sykemittariin. Ainakin se pitää rauhallisessa liikkeessä, kokeilin sitä tänään eka kertaa. Ikään kuin mä muuten jotekin kovaa juoksisin... Tänään oli testiajossa pidempi lenkki. Kuudentoista kilometrin kohdalla oli mennyt kaksi tuntia, sellaista kahdeksan kilometrin tuntivauhtia siis. Polvi oireili taas, mutta siitä syyttäisin vain itseäni, jäi taas vähän vähemmälle lähtövenyttelyt. Nolo moka, luulisi sitä joskus edes oppivan. Mutta kaksikymmentä meni rikki ja elossa ollaan edelleen. Tarkoittaa sitä, että jonkinlaista hullua toivoa vielä on. Ainakaan periksi ei anneta, ei ennen kuin taju lähtee ja jalat irtoaa.

Joo, tähän lähtöön ei nyt ollut enempää sanottavaa. Yritän olla aktiivisempi nämä viimeiset ajat. Ihmeiden toivomisessa, jos en muussa.

Walpuria.

Jessssh. Löysin jälleen kadonneen juoksuni. Kävin aloittamassa ihan varovasti tauon jälkeen, vajaa seiskan lenkki. Polviin sattui, henki ei ollut kulkea, tuuli otti korviin ja ahdisti, mutta muuten meni tosi hyvin... Hyvältä näyttää. Hah.

Kävin eilen kenkäostoksilla, Asicsit muuttivat meille. Meillä oli myyjän kanssa vähän näkemyseroja siitä, kuinka paljon mä juoksen ja millä tahdilla, se olisi tahtonut myydä mulle vähäisen ja kevyen käytön kenkiä (en vissiin näytä kovin vakavasti otettavalta tapaukselta), "nää täällä on sellaisille jotka juoksee vähän pidempiä lenkkejä ja noi on sitten maratoonareille, mutta katsotaan me tuolta toisesta hyllystä", mutta jonkun tovin siinä läyryttyäni sain neuvoteltua itselleni juuri ne kengät, joita halusinkin. Vähän jännitti, miten ne toimivat, mutta ainakin eka kerta tuntui oikein hyvältä. Saa nähdä sit noiden polvikipujen kanssa, nyt ei sattunut pelkästään se polvi joka oireili talvella, vaan molemmat ja aika paljon. Vähän kyllä epäilen että heikolla venyttelyllä oli osansa asiaan ja kyllähän tietenkin uudet töppöset oli erilaiset kuin mihin jalat on tottuneet. Rauhassa hyvä tulee.

Tosin! Saa nähdä miten tässä saa pään sisäisen rauhansa pidettyä. Nyt ei ole enää monta viikkoa jäljellä; enää ei armoa tunneta. PAKKO juosta, jos meinaa selviytyä. Alkaa pikkuhiljaa valjeta surkea totuus, jota olisi ollut ehkä syytä ajatella jo hieman aiemmin. Enää ei ole kovin varmaa, auttaako juokseminenkaan. Jos ei se, niin ei sit mikään. Hulluhan mä olen! Hyvänen aika. Huomenna lenkille.

Vappu meni rauhallisissa tunnelmissa grillaten. Nenän limakalvot ja kurkunpää ovat ihan auki savussa istumisesta (oli vähän enempi sellainen kokko-tyyppinen grilli), mutta ihan valkein nenin hienossa itsekurissa suoriuduttiin. Hyvää seuraa oli ja paljon ruokaa, mitä muuta sitä pieni ihminen osaisi toivoa. Eikä edes satanut räntää.

Juhlatuuli oli kyllä vähän maissa, Höpö-heppa kun sairastui viikonloppuna. Tilanne ei edelleenkään ole erityisen hyvä eikä varsinkaan selkeä, tässä vain odotellaan ja toivotaan. Kaiken aikaa on vähintään pieni pala kurkussa ja mahassa hieman hassu olo, pää säpäleinä huolesta. Ei oikein tunnu joutavanpäiväiset ihmissuhdekiemurat miltään enää, joskaan ei kyllä juuri mikään muukaan. Nolottaa melkein kun on ajatellut niin paljon itseään ja olemattomia huoliaan viime aikoina. Mutta tosiaan, oikein muuta ei ole tehtävissä kuin toivoa. Niihin hommiin siis.

Puutarhatontun seikkailut

Juoksupäiväkirjassa tuntuu olevan hinta-laatusuhde vaikka kuinka hyvin kohdallaan. Kun se kerran tulee ilmaiseksi, ei siinä sisältöäkään ole. Tässä olisi kuutisen viikkoa aikaa saada juoksu kulkemaan ja kunnolla. Pirre on hulvattomassa räkätaudissa ja minä aristan edelleen sitä nilkkaa. Eipä taida auttaa, nyt teipataan ja sitten juostaan. Missähän vaiheessa realismi ensi kerran läpsäisee oikein kunnolla poskelle "ei tästä oikeasti mitään tule"? Varmaan sitten lähtöalueella. No, yrittää voi aina, ja onpa sitten työkavereilla pilkattavaa ontuvassa ja hiertyneessä tontussa, joka luuli itsestään liikoja.

Viikonloppu kului rattoisasti perinteen paikkaa tavoittelevalla Tunti Turussa-risteilyllä, jolta selvittiin hienosti ilman ankaraa krapulaa tai yhtäkään käyntiä ensiavussa. Olin kovin iloinen päästessäni hetkeksi pois pienistä ympyröistäni, vielä onnellisempi kun sain palata niihin. Kotona oli ihastuttavan hiljaista, tosin muurahaiset olivat muuttaneet sokeriastiaan. Neuvottelemme edelleen asumisjärjestelyistä, toistaiseksi niitä kipittelee vähän siellä ja täällä. Olisin paljon tyytyväisempi, jos niitä olisi enimmäkseen jossain aivan muualla.

"I know I'm gonna die so my revenge is living well"

Kesä ja viikonloppu. Jokiranta ja kylmä olut. Voi mikä onni!

Venynyt nilkka on pitänyt mut tiiviisti poissa kaidalta tieltä; mitä laajemmat liikkeet, sitä enemmän on naurattanut. Heräsin eilen aamulla siihen kun en uskaltanut avata silmiä kun en osannut arvata missä olen. En tiedä, ovatko tällaiset viikonloput välttämättä hyväksi minulle, mutta ainakin olen hulvattoman hyväntuulinen.

Julkistan nyt uuden loistavan ihmissuhdeteorian. Olen nyt asioista mieltä, ja tätä mieltä niistä olen: Minusta sitoutuminen on anaalista. Erityisen paljon samasta osoitteesta on se, että sitoutumaan pitäisi ruveta saman tien, kun jonkun jossain tapaa. Mikä ihmeen järki on siinä, että pitäisi käydä miettimään häitä ja muuta roskaa jonkun kanssa, jonka kuullen ei kehtaa edes piereskellä ja jonka kengille ei ole oksentanut ja josta ei ylipäänsä tiedä onko se susi vai karhu. Eli, ehdotan täten itselleni satojen treffien käytäntöä. Koska vuodessa on 52 viikkoa ja viikossa noin 1-2 treffit, nopean laskuopin mukaan tämä vaihe, jona ei vaivata päätä maallisilla asioilla vaan vain humputellaan ja pussaillaan, kestäisi noin puolestatoista kahteen vuotta. Luulisi, että tässä ajassa pääsee suunnilleen selville, kuinka kiinnostunut on hautapaikan jakamisesta sitten myöhemmissä elämänvaiheissa. Hoppuilulla ei saa kuin maksa-arvot nousemaan, arvelen.

Ja ihan lisätietona: ostin tänään neljättoista irtoviikset. Heräteostokset ovat elämän suola.

Ain laulain työtäs tee

Hipheijaa, ensimmäinen työviikko ja suurin osa pääsiäisestäkin on nyt klaarattu kunniakkaasti. Yksi vekki poskessa ja nilkka paketoituna, ei hullumpi saldo. Ja kahdeksansataa kilometriä iloista kotimaanmatkailua suoritettuna, Laukaakin siis tuli koettua.

Töihin paluu oli suoranainen kulttuurishokki. Maanantai meni vielä käsittämättä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tiistaiaamuna en ollut uskoa että oikeasti pitää nousta kun herätyskello piippasi 20 yli viiden. Mitä hiittä, minähän olin siellä jo eilen... Äkkiäpä sitä vaan rutiineihin pääsee kiinni, nyt jo tuntuu ettei olisi ollut talvea välissä laisinkaan. Kaikki oli paikallaan, vanhat tutut työkalut ja puut ja työkavereiden hilpeä joukkio. Eikä mitään pehmeää laskua ollut tarjolla, suoraan vaan vihellellen työhön kiinni. Vähän tuli kyllä takapakkia puolessavälin viikkoa, kun onnistuin vilustuttamaan itseni, kuumeisena siis hortoilin keskiviikon ja torstain lehtipuhallin selässä pitkin tonttia, tuli varmasti aivan erityisen hyvää jälkeä. Torstai varsinkin oli aivan viikon suosikkipäivä, lähdin töistä suoraan tuuttaamaan Keski-Suomea kohti. Etupenkillä patteri piristäviä juomia ja takakontissa kesärenkaat. Liikenneturvallisuutta, se on päivän sana.

Juoksut jäivät vähän vähäiselle viikolla siis sattuneista syistä, torstaina kävin hölköttämässä muutaman kilometrin perille päästyäni lähinnä raajojen palautteluksi pitkän istumisen jälkeen, mutta siinäpä se sitten olikin. Tiistaina olin tunnilla ratsastamassa, joskin ensimmäisen vartin jälkeen pohkeet kramppasivat niin että soi. Ongelma ratkaistiin kätevästi vähentämällä jalustimet nollaan. Olin ihan varma että vähintäänkin taitan niskani ja kuolen tai ainakin putoan, mutta ylpeydestä ja hämmästyksestä edelleen sekaisena voin esitellä uuden ominaisuuteni: tasapainoaisti. Tadaa!

Tänään olin harjoittamassa estehyppytaitojani Höpö-hepan kanssa. Näyttävyys ennen kaikkea, tehtiin pari niin loisteliasta kieltoa että katsomokin jo hämmästyi, kun en keikahtanut alas asti. Kieltämättä oli aika häkeltynyt olo, kun tilanteen selvittyä havaitsi toisen nilkan lepäävän satulan takakaaren päällä (ja oman ahterin sen nilkan päällä) tai toisen nilkan vuorostaan olevan venähtänyt. Olen yllättäen kuitenkin ollut varsin pitkälti naama idioottimaisessa virneessä koko illan. Ensi kertaa tuntui siltä, että minulla oli jotain sanomista siihen, mihin suuntaan mennään ja mitä nopeuksia käyttäen. Ehkä tästäkin siis selvitään yhtenä kappaleena tai korkeintaan muutamina, mutta selvitään kuitenkin.

Sillä selviämiseenhän minun elämäni muutenkin tuntuu perustuvan, viis muutamista raajoista.

Lomaillaan kuin viimeistä päivää

Onnekas minä, talviloma on ollut pitkä ja vähäluminen. Olen siis saanut mahdollisuuden toteuttaa itseäni mitä monipuolisimmin tavoin viimeisen viiden kuukauden ajan. Hieman näin jälkikäteen kyllä voisin harmitella, etten tajunnut tätä aiemmin, tai lähinnä viitsinyt tehdä asialle mitään, sillä ei suinkaan ole mihinkään kirjoitettu, että ensi talvena olisi näin loistavat olosuhteet. Esimerkiksi mahdollinen talvityö saattaa haitata harrastamista huomattavissa määrin.

Tai no, tokihan käsitin, että tässä on hyvä talvi aikaa touhuta oikeastaan mitä tahansa, tietenkin niukahkon budjetin suomissa rajoissa, mutta kas kun on niin patalaiska kuin nyt sattuukin olemaan, niin mitäpä sitä on tullut tehtyä... Aika vähän on rakseja muistilistan suoritetut-ruuduissa, myönnetään. Toisaalta, kovin täydeltä kalenteri on tästä huolimatta vaikuttanut, vaikka marraskuulla tuokion epäilin että hajoaisin raskaamman kerran maaseudun rauhaan ja lähtisin pois ollakseni palaamatta enää koskaan. Lieneekö vanhaksi tulon vai erakoitumisen ensimerkkejä, kun ei välttämättä tarvitse päivittäin ihmiskontakteja tai mitään extreme-ohjelmanumeroita? Hyvin olen voinut, vaikka päiväohjelma on toisinaan jännittävimmillään pitänyt sisällään edellispäiväisen lehden lukua ja keskustelua hepan harjan nyppimisestä (hepan kanssa, tietenkin). Ja ei, edelleenkään en luokittele itseäni ihmisaraksi tai epäsosiaaliseksi tai syrjäytyneeksi. Tulen vain niin loistavan hyvin toimeen itseni kanssa... Voisiko sitä edes kuvitella parempaa seuraa?

Jossain vaiheessa vuodenvaihteen jälkeen oli pakko päättää, että kaksi urheilulajia per päivä saa riittää. Yllättävän vaikeata oli ymmärtää, että vaikka aikaa riittäisi useampaan, fysiikka on rajallinen. En mä nyt kuitenkaan missään huippukunnossa ole. Tänään suoritin pitkästä aikaa pikkupikku triathlonini: aamulla kymppi juosten, sitten perään tunti ratsailla ja vielä uinti (no, "uinti", lähinnä hieman altaassa lillimistä) loppuhuipennukseksi. Aika siisti olo, varsinaista voiton huumaa, eikä tunnu missään. Juuri missään.

Niin, eilisen kympistä jäi vähän niinkuin osa juoksematta, suunnilleen kympin verran, joten tänään otin vahingon takaisin. H-hetki-seuralaiseni Pirre lähti seurakseni juoksemaan, joka johti siihen että vauhti pysyi asiallisena ja lenkki pitkänä, kun kumpikaan ei kehdannut kääntyä takaisin. Laskeskelin kotiin päästyäni, että noin neljän ja puolen tunnin vauhdista oli kyse. Eri asia sitten on vain pitää tahti sen neljä ja puoli tuntia... Höystettynä sopivalla setillä ihmissuhdesälää ei matkanteko kylläkään tuntunut edes niin tuskaiselta kuin itse ajatus lähtemisestä. Päivän kuuma vinkki: varsinaista tapahtumaa varten siis vain on kehitettävä neljän-viiden tunnin edestä kriisiä niin matka sujuu kuin siivillä. Eikä sitä varmaan tarvitse edes kehitellä erityisemmin, luottaisin itseeni täysin tällä alueella. Oikeastaan voisin siirtyä suoriksi juoksemaan ultramatkoja, kyllä puitavaa riittää.

Ainiin. Herra X ei ollutkaan tuohtunut niin pahasti kuin pelkäsin, ei edes päättänyt pysyä poissa nyt ja aina. Olisin voinut tehdä voltteja, niin iloiseksi tulin. Jesssh.

Aina eka kerta

Kun homma ei toimi, niin se ei sitten kanssa toimi.

Yhdessäkään harjoitusohjelmassa, johon olen tutustunut, ei ole annettu toimintaohjeita sellaisen varalle, että edelleen kymmenen viikkoa ennen tavoitepäivää juoksu maistuu puulta, kaikki tökkii, (ihmis)suhteet muuttuvat suhteettomiksi ja puoli elämää katoaa puhelimen muistin mukana pesukoneeseen. Ratkaisen ongelman itsenäisesti: on aika alkaa kirjoittaa.

Juoksin aamulla kuutisen kilometriä, vaikka tämän päivän kohdalla kalenterissa selvästi luki yhdeksän. Olen säännöllisesti ohjelman alusta asti lintsannut kymmenisen kilometriä per viikko, mukaanlukien ekat viikot, joina kilometrejä ei juuri sen enempää ollutkaan. Arvioisin, että tämä tulee vielä kostautumaan, mutta koska olen parempi murehtimaan jälki- kuin etukäteen, jätän asian toistaiseksi herran haltuun. Kaikin puolin lähdin aamulla liikkeelle enemmän terapiamielessä, sellaisen tarpeessa kun alan jo olla. Hetken aikaa alkumatkasta luulin jo onnistuneeni, kun takaraivossa hakanneet "äshhh"- ja "ei näin"- ja "W&%#"-äänet alkoivat lupaavasti vaimeta, mutta kotiin päästyä ei auttanut kuin myöntää, ettei vitutus ollut lientynyt lainkaan odotetuilla tavoin. Ei oikeastaan millään muillakaan tavoin, jos tarkkoja ollaan. Eli, jos en pääse siitä eroon, varmaankin opettelen elämään sen kanssa. Toivotan onnea yritykselleni.

Kaikki alkoi viikonloppuna, kun ajauduin ihmissuhdekriisiin. Siihen nähden, ettei ole mitään ihmissuhdetta, suoritus on luokiteltavissa suorastaan mestarilliseksi. Olen aina tiennyt olevani huono tämän lajin jutuissa, suorastaan onneton, mutta tämänkertainen vetää kyllä perin nöyräksi. "Ei toimita murehtia", neuvovat, mutta kyllä nyt taitaa olla se jälkikäsi jolloin se on sallittua. Nyt on jo keskiviikko, tekee neljä valvottua yötä. Hienoa, välinpitämätön minä, välität sittenkin. Kun vielä voisit myöntää välittäväsi, saisit ehkä laskea päässeesi yhden askeleen eteenpäin jollain viisauden sivupolulla.

Ihmissuhteet ovat jännittävä laji. Niin kauan kuin ei itsellä ole mitään vireillä, ne ovat kevyeen sävyyn käsiteltäviä kahvipöytäasioita, mutta annas olla, kun otetaan yksi elävä herra X kuvioon mukaan. Olen varsinainen nero mitä tulee toisten varpaille tallomiseen, väärinkäsittämiseen, turhanpäiväiseen asioiden töksäyttelyyn (tunnetaan myös nimellä suorapuheisuus), ideoihin jotka ovat lopulta vain omasta mielestä hyviä ja kaikkeen muuhun peruskamaan, mitä erityisesti tulisi välttää, mikäli aikoo olla tekemisissä ihmiskunnan kanssa. Ja mikä pahinta, olen täysin sokea toiminnalleni; olen rehellisen yllättynyt joka kerta, kun löydän itseni jälleen jostain aivan metsästä. Kunpa... kunpa. Kunpa osaisin. Kunpa edes tietäisin, miten pahoitellaan epäsopivaa toimintaa. Kunpattelemaan sen sijaan olen oikein hyvä.

Epäonnistuneiden suhteiden teemaviikon täydennykseksi (tällaiset teemaviikothan alkavat perinteisesti lauantaisin ja päättyvät, no, sitten kun päättyvät, eivät ainakaan näköjään vielä tiistaina) matkusti eilen pois iloinen ystäväni heppa. Lainassahan se oli alunperinkin, ero ei siis tullut erityisen yllättäen. Kai pitäisi olla taas tyytyväinen itseensä kun näin saa tulkita olevansa kykenevä kiintymään johonkin, josta siis merkkinä vallitseva kurja olo. Haah, ongelman ydin paljastuikin edeltävässä lauseessa. Ole iloinen siitä, että olet surullinen. Yhtä kaikki, olen nyt ainakin hepaton. Surkeaa menettää ainoa, joka ei kiusaannu jatkuvista huonoista jutuistani eikä välitä vaikka olisin vähän myöhässä tai aikaisessa tai muutoin kuutamolla eikä ylipäänsä kritisoi juurikaan toimintaani.

Huoh. On se rankkaa. Lisäksi olisi syytä ehtiä viemään rikkonainen mutta sitäkin puhtaampi puhelin arvioitavaksi, josko sille olisi tehtävissä jotain. Kotivakuutuksen omavastuu olikin aika huikea, voi olla etten saa sieltä paljoakaan takaisin, puhumattakaan menetetyistä puhelinnumeroista.

Huomenna kymppi.