Zen ja karjalanpiirakat

Vietän parhaillaan vaihtoehtoista perjantai-iltaa.

Tai mikä vaihtoehtoinen tämä on? Vaihtoehto mille? Ainahan mä perjantai-iltaisin olen kotona ja teen jotain typerää. Tänään paistan karjalanpiirakoita ja laulan kovalla äänellä Lemon Treetä. Villapaitakin näkyy olevan nurinpäin. Kaikki miespuoliset henkilöt voivat nyt kuorossa kiittää sitä, etten seurustele (ja ristiä sormensa siltä varalta, ettei osuisi kohdalle, jos tilanne sattuu joskus muuttumaan). Paistaminen sujuu paremmin kuin laulaminen, ja pellillä olevista lopputuloksista voi päätellä, miltä täällä kuulostaa. Kuvia en ota enkä laita. Syystä.

Muutaman viikon takaisesta ekasta yrityksestä rohkaistuneena vaihdoin tänään vehnäisten ja rukiisten jauhojen suhteen lähemmäksi alkuperäistä karjalaista, mutta muita suuria fyysisiä muutoksia ei projektissa ollut. Siksipä ihmettelinkin, kun kuoriletuista tuli varmaan kaksi kertaa isompia kuin viimeksi, mutta tästä huolimatta puuroa jäi yli (viime kerralla tietty meni tasan, moukantuuria). Ihmeellinen on mittasuhteiden maailma. No, joka tapauksessa, ajattelin nyt siis olevani niin professionaali jo alalla, vankalla yhden kerran kokemuksella, että arvelin voivani alkaa työstää hieman rypytyspuolta. Yllättäväähän ei sinänsä ole, että mummin aikanaan paistamat piiraset tapasivat olla aavistuksen eri näköisiä kuin omat nykyiset luomukseni. Ja voinkin seuraavaksi kertoa, että muuntelu tässä lajissa on ihan hurjan hankalaa. Vaihtoehtoina ovat lähinnä a) kamala, b) vielä kamalampi, c) tunnistamaton mutta mahdollisesti vielä syömäkelpoinen (pimeässä ja yksin) ja joissain tapauksissa d) joku muu, mikä, kun sanat eivät enää riittäneet.

Aloin muistella (siinä laulamiskiireitteni ohella) kaukaista 80-lukua, jolloin mummin luona ahkerasti paistettiin. Toiset ahkerammin kuin toiset, sanoisin että omalla kohdalla oli hieno saldo kaksi piirakkaa per paistokerta. Silloin oli tapana että mummi hoiteli kuorien teon ja rypytyksen ja pappa oli siinä välissä puurovastaavana. Ja kuinka ollakaan, jostain takavasemmalta tuli mieleen mummin lausahdus ihan tästä muutaman vuoden takaa tätä idylliä rikkomaan. Sanatarkasti en sitä muista, mutta sisällön pointti oli se, ettei ole tullut juuri leivottua, kun pappa ei ole enää hoitamassa puurohommia. Ahaa! Oivallus! Karjalanpiirakan syvin olemus ei olekaan siis rypyissä vaan täytteen asettelussa! Harmi vaan, että olin tähän päätelmään päästessäni hassannut jo kaikki kuorilettuset, joten en päässyt vielä suorittamaan käytännön harjoituksia. Ensi kerralla siis. Jos vielä tunnen itseni yhtä valaistuneeksi.

Ja niin tosiaan, aiheesta seuraavaan, löysin vihdoin kuvan niistä punaisista ratsastussaappaista, joista olen ehkä joskus ohimennen maininnut. Kyseessä siis on Tretornin eka ja toistaiseksi ainoa saapasmalli, tällainen:

Voiko itseään kunnioittava ratsastaja ajatella pukeutuvansa muunlaisiin saappaisiin? Enpä usko.

Siivouspäivää.

Olen tänään yrittänyt siivota vähän kaikkea, joka on johtanut siihen, että sotku, joka oli vielä aamulla hallitusti eristettynä muutamiin kohteisiin, on nyt levinnyt koko kahdeksallekymmenelle neliölle. Mikään ei ole näköjään turvassa, vaatehuoneenkin sain lähes räjäytettyä. Epäilen, että hankaloittaakseen hommaa tavarat liikkuvat itsenäisesti huoneesta toiseen, joten ne eivät ole ainoastaan epäjärjestyksessä vaan myöskin kateissa. Työhuoneeseen sentään mahtuu jo melkein tekemään töitä. Mikä erinomainen ominaisuus! Toisaalta, siinä menee sitten viimeinenkin tekosyy olla tekemättä mitään. Taisinpa virittää itselleni ansan.

Lisätäkseni vaikeusastetta kävin vielä hakemassa varastosta pitkäkorvan takit ja villapaidat, jotka nyt perii ilmeisesti pikku Hilsku tai joku sen ystävistä. Havaitsin toppatakin ja hupullisen sadetakin kaipaavan jonkinlaista pintapesua (ensi kerran kun hankin hevosen, teen sen kanssa kirjallisen sopimuksen siitä että se pesettää itse vaatteensa ja mieluiten vielä omaan piikkiinsä) ja koska jo kokemuksesta tiesin että niistä kumpikaan ei mahdu pesukoneeseen, raahasin ne kylppäriin suihkun alle paremman idean puutteessa. Lopputulos on melko hyvä, vaikka itse sanonkin, joskaan en tiedä, kuivuvatko nuo koskaan ja haihtuuko tämä vallitseva hevosen ja heinän haju täältä ennen kesää. No, voin vaikka leikkiä asuvani maalla, jos ei haihdu.

Tämän päivän ohjelmassa olisi vielä piirustaa hieman pihasuunnitelmiin pohjaa ja jos nyt ei ihan luonnostella niin ainakin pohtia, mitä myrttiä sitä asiakkaille tarjoaisi istutettavaksi. Lupiineja ja voikukkia varmaankin, niitä siellä kuitenkin lopulta kasvaa. Tai kelosioita! Vanha kunnon alter ego Puutarhuri Kalma suosittelee! Näin saat kukkapenkkisi näyttämään helposti ja kätevästi kamalilta ja ammattitaitosi samalla vaivalla kyseenalaistettua. Ensi viikolla olisi tarkoitus tehdä excursio Tampereelle molempiin kohteisiin ja sit alkaa hurja tuhertaminen. Matkakassaa, matkakassaa. Tahdon matkoille!

Ainiin, Outin Keittiössä askarreltiin eilen karjalanpiirakoita. Viimeiset rypytystuntumat taitavat olla lähes 20 vuoden takaa, mutta kyllä niistä ihan tunnistettavia ja syötäviäkin tuli. Kaikkea sitä ihminen tekee kun vanhaksi elää.

Miksi puut puhuvat?

Roadtrip Vehmaa - Punkaharju suoritettu, jee!

Kaikkihan alkoi siitä kun itärintamalla majaansa pitävän ystäväni pakettiauto laukesi. Seuraajakandidaatti löytyi Salosta, ja koska satun olemaan ainoa, joka asuu sadan kilometrin säteellä, sain tehtäväkseni käydä koeajamassa koslan ja kertoa, onko se kelvollinen vaiko ei. Niinpä siis matkustin Saloon, ajoin kerran korttelin ympäri, totesin että autossa on neljä rengasta ja ratti ja ilmoitin sen täyttävän kaikki sille asettamani kriteerit. Niinpä se siis lähti Salosta mukaani Vehmaalle ja täältä sen sitten ajoin Punkaharjulle uuteen kotiinsa.

Asiantuntevasti valikoin matkapäiväksi tiistain, "huono ajokeli koko maassa". Tuhahdeltuani aikani halveksuvasti moiselle sääennustukselle täytin tankin, pissapojan ja eväsvaraston ja lähdin vihellellen matkaan (pakussa kun ei ollut minkään sortin soitinta). Lahteen asti sainkin ajella duuripainotteisten luritusten täyttäessä auton, mutta siitä sitten alkoi sen sarjan lumipyry, etten tiennyt, pelastaako enää kovaääninen virrenveisuukaan minua. Tie muuttui pian niin liukkaaksi että aloin harkita pysähtyisinkö markettiin ostamaan kaksi paria luistimia ja vaihtaisin ne talvirenkaiden tilalle, ja kun vielä satuin sopivasti tuoreelle kolaripaikalle, alkoi huumorintaju olla tosi vähissä. Mutta perillepä pääsin, Porilaisten Marssin tahtiin, hahaa. Ja saunaan. Nam.

Muilta osin Punkaharjunretki oli vaikka kuinka mukava. Perillä oli oikea talvi, lunta ja jäätä järvessä ja pakkasta ja kaikkea. Vietin kaksi toiminnantäyteistä päivää Gitan, neljä vuotta, kanssa, joka oli saanut luvan lintsata päivähoidosta sen aikaa. Rattikelkkailimme, potkukelkkailimme, teimme lumienkeleitä ja -kuperkeikkoja, katsoimme muumeja ja halinalleja, kokosimme palapelejä, leikimme prinsessoja ja maalasimme vesiväreillä vuoria ja kukkia. Päiväunia emme nukkuneet. Myönnän, että kotiin palattua olin hieman väsynyt.

Tänään olin jälleen ratsailla, Fannyn kyydissä. Se oli luultavasti viettänyt viikon popsien energiapatukoita ja sokeria ja juoden batterya, koska oli suorastaan hereillä. Loiske vaan kävi kun harrastimme vesi-, räntä- ja lumisateessa. Kivaa vaihtelua, tulin hurjan iloiseksi säästä huolimatta, sillä vaikka ratsastus ei sujunutkaan mitenkään erinomaisen hyvin, sain eka kertaa keskittyä muuhunkin kuin vahtimaan, ettei urheiluvälineeni nukahda seisaalleen. Hyvät meistä vielä tulee.

Nytsillään orientoidun huomiseen tapaamiseen Höpö-hepan kanssa, pitkästä aikaa, sekä tiistaina koittavaan Ikean retkeen. Uudet verhot pohjoissiipeen muuttaneeseen makkariin olisivat aika ok. Näyttää sitten keväisemmältä. Viikolla tuli postissa Hööksin kevätkuvasto, taidan suksia sen kanssa petiin ja kuvitella, että kevät on niin paisteinen, että voin hyvällä omatunnolla tilata kaikkia vaaleansävyisiä urheiluvaatteita. Ha ha ha.

P.S. Puut muuten puhuvat sen takia, että niillä on suu. Tämän opimme tieteiselokuvasta Halinallet: Halipula.

Melko uutta vuotta.

Eihän se kovin uusi enää ole,
jo kolmas päivä hyvää vauhtia hämärtymässä.

Vuosi on alkanut näköjään ihan mukavasti. Rauhallista. Oon käynyt vähän tekemässä tallitöitä ja eilen olin ratsaillakin, Fanny-hepan kyydissä, josta on tarkoitus tulla jossain määrin mun uusi ystäväni. Ilmeisesti aika vähäisissä määrin, mikäli itsensä kavioeläimen nöyrää toivetta kunnioitettaisiin, se kun ei suoranaisesti mikään työnarkki ole. Olin sen kanssa nyt tokakertaa, tarkoitus oli vain vähän tunnustella, mutta reiluksi tunniksi se sitten yllättäen venyikin. Hiki valui vuolaina puroina mun selkää ja otsaa pitkin pienestä pakkasesta huolimatta, suu napsui ja lopulta raippakin ja hevonen senkun hymyili ja jatkoi laiskanpuoleista hölkkäänsä. Tiemme on oleva pitkä ja kivinen, mutta sitä suuremmin riemullisia ovat ne pienet hetket, kun saan sen kulkemaan reippaasti ja oikeinpäin (sen vähän kun mä siitä oikeinperin asettelusta ymmärrän, mun puolestahan se voisi kulkea vaikka pää kainalossa ponnahdellen ja olisi silti ihan hyvä) ja olemaan virnuilematta mulle vinosti.

Helzinskin maradoonillekin tuli ilmoittauduttua ja myöskin ilmoitettua vanha kunnon Pirre. Tästä suuresta urotyöstä innostuneena kaivelin jopa esille sykemittarin (joka oli jostain kumman syystä vielä kesäajassa) ja tein Polarin tarjoaman äärimmäisen luotettavan ja täsmällisen kuntotestin. Tottakai kunto on tippunut, myöskin mittarin mielestä, mutta kuulemma vain sen verran että olisin mukamas samassa kunnossa kuin olin viime keväänä mittaria ostaessa. Epäilyttävää, sanoisin. Mutta katsokaamme rauhassa mihin tie vie, ja mittari kertokoon millä sykkeellä.

Viime vuoden päättänyt kurja kuolemantapaus on saanut mut melko mietteliääksi viime päivinä. Ei ainoastaan suremisen puolesta, vaikka tietenkin olen ollut hurjapäisen surullinen, mutta myös tollaisen karvaisen ystävän roolin puolesta munlaisen kaduntallaajan elämässä. Ihan uutena asianahan se mun elämään silloin vuosi takaperin syksyllä tuli, enkä osannut yhtään arvata miten siitä tulenkin tällä tavalla tykkäämään. Ehkä mun elämän parhaita valintoja oli ottaa se tänne, vaikka se meidät molemmat oli toisinaan ajaa perikatoon. Talven mittaan opin aikamoisen läksyn johdonmukaisuudesta, kärsivällisyydestä, kymmeneen laskemisesta, kiintymisestä, rohkeudesta ja itseni voittamisesta, noin muutamia aiheita mainitakseni. Palkinnoksi tästä kaikesta sain koko joukon onnenhetkiä ja loistavia muistoja, joista puoliakaan en olisi uskonut mahdolliseksikaan. Mun paras kaverini, jonka mielestä oli tosi jees syödä lunta, joka hyperventiloi joka kerta polkupyörän nähdessään, joka ei osannut puhua mutta oli sitäkin parempi kuuntelija (ja korvien heiluttelija), joka arvosti mun ominaisuuksissani eniten mun kokkaus- ja ruoantarjoilukykyjäni, jonka jäljiltä vietin kerran jos toisenkin päivää sormet kohmeessa tarhan aitaa korjaillen, jonka mielestä elämä oli parhaimmillaan mutaista, vauhdikasta ja ulkona. Kiittäisin jos voisin.

Jäähyväiset.

Hummaystäväni,
tonttuileva pölöpää, mutta ah niin rakas,
on kuollut.
Hei hei, hyviä laukkoja.
Tää lähtis nyt.

Välipäivien hiljaiseloa.

Välipäiviä.
Joulun ja uudenvuoden välissä.
Syksyn ja kevään välissä.

Amurinviini heräsi talviuniltaan, kun en saanut aikaiseksi istuttaa sitä ajoissa ja se piti ottaa eteiseen pihalta palelemasta. Nyt se istuu olohuoneessa työkaluarkun päällä ja on kasvattanut itseään parisenkymmentä senttiä, niin että ylettää katsomaan ikkunasta ulos. Ilmeisesti se uskoo, että on kevät, kun pihalla ei näy lunta. Pikku optimistin lehdet ovat aivan vihreät, eikä minulla taida olla toivoakaan saada sitä käymään takaisin nukkumaan. Saa nähdä, millaisessa pulassa sen kanssa vielä olen, jos se päättää ruveta tosissaan kasvamaan. Voi olla, että olohuone käy liian pieneksi meille molemmille.

Ajelin eilen takaisin kotiin Laukaasta. Se on edelleenkin aika kaukana. Laukaa kodista siis. Ja koti Laukaasta myös. Harmitti palata, en tiedä oikein miksi. Lisäksi harmaa sää risoi. Harkitsin matkalla moneen otteeseen, josko olisin pysäyttänyt tien sivuun ja painunut metsään talviunille. Kevään ja parempien säiden koitettua olisin voinut karistella sammaleet hiuksistani ja jatkaa matkaa, tuskinpa mua kukaan olisi erikoisemmin aiemmin kaivannutkaan.

Ilta meni sitten keräillessä ja aika hyvin meni samoissa merkeissä tämäkin päivä. Ei kertakaikkiaan huvittanut tehdä mitään hyödyllistä. Ja kun ei huvittanut, en tehnyt. Heposille kävin tarjoilemassa lounaan ja samalla haukkasin itse hieman raitista ilmaa. Terapiaryhmä toimitti jälleen kerran tehtävänsä, kaviokekkulien seura ja iltapäivällä vallinnut auringonpaiste sai mut suorastaan hymyileväiseksi. Hymyilin kuitenkin varmuuden vuoksi itsekseni ja ikään kuin sisäänpäin, etten vaan lietso kohtaloa järjestämään lisää sirinää päähäni.

Kaviopartio valmiina isoon haliin.

Joulu sai taasen miettimään ihmissuhteita. Veli ja hänen vaimonsa odottavat esikoistaan syntyväksi maaliskuussa, enkä minä ole saanut vielä edes ekatreffejä aikaiseksi. Tuli vähän nolo ja epäkelpo olo, varsinkaan kun en oikein tiedä, mikä tähän jumitustilanteeseen on syynä. Elämän ollessa vain hauska sattuma matkalla kalmistoon pitäisi kai saada aikaiseksi enemmän kuin melankolisia pohdintoja siitä, miksi ei saa mitään muuta aikaiseksi. Kaiketi olisi syytä kaivaa esille jälleen vanha kunnon Ennen kuolemaa tehtäviä asioita -lista ja pistää vauhtia laiskaan ahteriin. Vaan kun ei huvita, en kuitenkaan saa aikaiseksi.

Huomenissa olisi jälleen ohjelmassa pienen suomenhevosen ulkoiluttamista. Tutustunemme ilmiöön "vatsanalus jalkoja täynnä", otus vaikutti olevan varsin vireässä tilassa jo tänään. Eiköhän se arki tästä taasen löydä minut, vaikka kuinka syvälle sohvaan kaivautuisin. Mukavaa, arki on hieno asia. Ei jätä aikaa turhalle haihattelulle.

Korjailua.

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Tears stream down your face
when you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
And I...

Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Tears stream down your face
And I...

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Coldplay: Fix you