Melko uutta vuotta.

Eihän se kovin uusi enää ole,
jo kolmas päivä hyvää vauhtia hämärtymässä.

Vuosi on alkanut näköjään ihan mukavasti. Rauhallista. Oon käynyt vähän tekemässä tallitöitä ja eilen olin ratsaillakin, Fanny-hepan kyydissä, josta on tarkoitus tulla jossain määrin mun uusi ystäväni. Ilmeisesti aika vähäisissä määrin, mikäli itsensä kavioeläimen nöyrää toivetta kunnioitettaisiin, se kun ei suoranaisesti mikään työnarkki ole. Olin sen kanssa nyt tokakertaa, tarkoitus oli vain vähän tunnustella, mutta reiluksi tunniksi se sitten yllättäen venyikin. Hiki valui vuolaina puroina mun selkää ja otsaa pitkin pienestä pakkasesta huolimatta, suu napsui ja lopulta raippakin ja hevonen senkun hymyili ja jatkoi laiskanpuoleista hölkkäänsä. Tiemme on oleva pitkä ja kivinen, mutta sitä suuremmin riemullisia ovat ne pienet hetket, kun saan sen kulkemaan reippaasti ja oikeinpäin (sen vähän kun mä siitä oikeinperin asettelusta ymmärrän, mun puolestahan se voisi kulkea vaikka pää kainalossa ponnahdellen ja olisi silti ihan hyvä) ja olemaan virnuilematta mulle vinosti.

Helzinskin maradoonillekin tuli ilmoittauduttua ja myöskin ilmoitettua vanha kunnon Pirre. Tästä suuresta urotyöstä innostuneena kaivelin jopa esille sykemittarin (joka oli jostain kumman syystä vielä kesäajassa) ja tein Polarin tarjoaman äärimmäisen luotettavan ja täsmällisen kuntotestin. Tottakai kunto on tippunut, myöskin mittarin mielestä, mutta kuulemma vain sen verran että olisin mukamas samassa kunnossa kuin olin viime keväänä mittaria ostaessa. Epäilyttävää, sanoisin. Mutta katsokaamme rauhassa mihin tie vie, ja mittari kertokoon millä sykkeellä.

Viime vuoden päättänyt kurja kuolemantapaus on saanut mut melko mietteliääksi viime päivinä. Ei ainoastaan suremisen puolesta, vaikka tietenkin olen ollut hurjapäisen surullinen, mutta myös tollaisen karvaisen ystävän roolin puolesta munlaisen kaduntallaajan elämässä. Ihan uutena asianahan se mun elämään silloin vuosi takaperin syksyllä tuli, enkä osannut yhtään arvata miten siitä tulenkin tällä tavalla tykkäämään. Ehkä mun elämän parhaita valintoja oli ottaa se tänne, vaikka se meidät molemmat oli toisinaan ajaa perikatoon. Talven mittaan opin aikamoisen läksyn johdonmukaisuudesta, kärsivällisyydestä, kymmeneen laskemisesta, kiintymisestä, rohkeudesta ja itseni voittamisesta, noin muutamia aiheita mainitakseni. Palkinnoksi tästä kaikesta sain koko joukon onnenhetkiä ja loistavia muistoja, joista puoliakaan en olisi uskonut mahdolliseksikaan. Mun paras kaverini, jonka mielestä oli tosi jees syödä lunta, joka hyperventiloi joka kerta polkupyörän nähdessään, joka ei osannut puhua mutta oli sitäkin parempi kuuntelija (ja korvien heiluttelija), joka arvosti mun ominaisuuksissani eniten mun kokkaus- ja ruoantarjoilukykyjäni, jonka jäljiltä vietin kerran jos toisenkin päivää sormet kohmeessa tarhan aitaa korjaillen, jonka mielestä elämä oli parhaimmillaan mutaista, vauhdikasta ja ulkona. Kiittäisin jos voisin.