Pikalomailua: Aviemore

Terveisiä sängynpohjalta. Syynä ei ole flunssa eikä muukaan tauti vaan ihan puhdas laiskuus. Karvaturre lähti ostamaan printteriä ja viemään ongelmajätettä kierrätysasemalle ja minä luistelin petin pohjalle viettämään sunnuntaisiestaa. Hyvä työnjako, ainakin omasta mielestäni.

Viimeinen reilu viikko on ollut aikamoista viipellystä ja kohtalaista ilonhetkien ja turhautumisien vuoristorataa. Kaikkihan alkoi viime perjantaina kun...

Yritän siis parhaillaan saada alulle kandityötä. Tapaaminen erään proffan kanssa aiheeseen liittyen oli sovittuna perjantaiaamulle. Olin jo aiemmin yrittänyt tavoittaa samaista ukkelia, edellinen kerta päättyi siten että hän lähti "hakemaan kalenteria" eikä koskaan tullut takaisin. Näistä fair play-asetelmista siis lähdettiin sopimaan seuraavaa tapaamista ja neuvottelemaan valitsemastani aiheesta. No, neuvottelu meni pääkohdittain sillä tavalla että minun valitsemani aihe oli ihan huono (huolimatta siitä että näytteet oli jo kerättynä ja toinen proffa oli esittänyt puoltavan kantansa asiasta) ja nyt minun pitäisi kiireen vilkkaa kerätä uudet näytteet (Suomesta, tietenkin). Ja tapu-tapu olkapäälle ja palataan asiaan ensi viikolla.

Näin siis lähdin tapaamisesta kotiin hämmentynein mielin, vähälukuisten aivosolujeni surkeana halatessa toisiaan lohdutukseksi. Minun lohdutukseni (ja ainoa ajatus jonka aivoparat saivat koostettua) oli se että olin tullut ilmoittautuneeksi aiemmin ERC:n triathlonjaoston viikonloppuleirille Aviemoreen. Sinne siis.

Käsitin kyllä itsekin olevani hieman altavastaajan roolissa viikonloppuna, tusinasta osallistujasta noin puolella oli täyden matkan triathlonsuoritus tältä vuodelta vyön alla, ja tietääkseni muilla ei ollut vaivana murtuneita alaraajoja. Ajattelin kuitenkin etten anna asian suuremmin vaivata, koskapa mainoskirjeessä oli erikseen mainittu että leirin ohjelma on "rento" (että menenkin aina samaan lankaan). Back-up planiksi olin velvoittanut Partasuun pysymään minun tahdissani pyörälenkin ajan.

Heti perjantai-iltana päästiin asian ytimeen kun kuultiin että paikalla oli sauna. Ja mitä me löysimmekään! Ihan oikean saunan! Siellä oli ihan oikea kiuas ja sille sai ihan oikeasti heittää löylyä! Aivan huikeaa. Jos aamulla oli ottanut vielä päähän keskiraskaasti, stressi kyllä laukesi täysin saunan lauteilla. Ei olisi voinut parempaa toivoa, varsinkin kun asia tuli täysin yllätyksenä. Ja mikä parasta, kysyessämme respasta saunan sijaintia, sieltä kerrottiin että "siellä onkin juuri ryhmä suomalaisia" ja niinhän siellä tosiaan oli. Kyllä se maailma on vaan pieni.

Homma toimi oikeastaan ihan erinomaisesti. Koin pientä omatunnon kolkuttelua lauantaiaamuna muiden suunnatessa seitsemäksi läheiselle hallille aamu-uinnille, mutta loppupäivän ohjelmaan juoksutekniikka poislukien sainkin osallistuttua ihan hyvin. Ja ne Aviemoren maisemat, voi pojat! Kuulkaa!

Koska olen hajamielinen, jätin kameran pyöräreissulta pois. Otin kuitenkin jokusen räpsyn puhelimeen, sen minkä kehtasin hidastaa muutenkin hidasta matkantekoa.

Metsä. Ja vuoret. Puolukoitakin muuten näkyi. Nams nams.

Silta.

Pilvetön taivas, Skotlannissa. Ooo!

Kaffepaussin paikka.

 

Namskis maiskis!

 

Linnuille oli laitettu oma kattaus. 

Olipa sinne tiensä löytänyt eräs (pulska) oravakin.

 

Bisnesneuvojana taimistolla oli Herra Kissa. Hän oli päiväunihommissa.

 

Ihastuttava ulkoalue.

Luonnon syysvaatteet.

 

Kukkimishommissa.

Iltapäivän jumppatunnilta en kehdannut ottaa kuvia (tosin siihen mennessä olin tainnut karistaa jo puhelimenikin taskusta) joten kuvamateriaalia sieltä ei ole muisteltavaksi, mutta teemana oli "tunne vatsalihaksesi (huomenna)" ja se kyllä oli ihan teemansa mukainen sessio. Muu lössi sai ohessa hyvän juoksutekniikkasession, minä ja eräs polvivaivainen herra jäimme siitä sivuun. Paikalla oli seuran valmentaja eli ihan hatusta revittyä homma ei suinkaan ollut. Ilta päättyi meidän osaltamme saunan kautta pubipäivälliselle, hurjimmat jatkoivat rentoutumista aamun aikaisille tunneille asti.

Sunnuntaiaamuna olisi ollut mahdollisuus osallistua paikalliselle puolimaratonille. Kaksi ukkoa jätti väliin todettuaan olleensa aika hapokkaassa kuosissa edellisiltaisten illanistuntojen jäljiltä, mutta kylläpä lähtöviivalle asti taisi muutama sissi päästä.Tässä vaiheessa olin jo täysin unohtanut kameran olemassaolon. No, onneksi nyt edes muutama kuva tarttui lauantailta matkaan.

Ja mitä tulee siihen kandityöhön, hyvin levänneet aivosoluni pinnistivät parhaansa mukaan ja seuraava aihe-ehdotus on sisässä. Aionpa hämmästyä, mikäli proffa-ystäväni vastaa sähköpostiini lähiaikoina.

Touhukas päivä

Vähän kerrallaan!

Silleen ne hommat etenee. Olen nyt käynyt kahdesti uimassa ja kerran kävelemässä pidemmän kaavan mukaan sekä tehnyt sen kuuluisan saliohjelman kertaalleen läpi vähän isommilla painoilla kuin viimeksi, eikä mikään aktiviteetti ole aiheuttanut suurempaa tuskaa ja turvotusta. Vähänkö hienoa!

Portobellon uimahalli on meidän lähihalli ja on sekä kamala että ihana yhtä aikaa. Rakennus itsessään on viktorianaikainen ja on varmasti ollut huiman hieno aikanansa, ja onhan siitä loistosta jotain jäljelläkin, mutta ahkera käyttö ja aika ovat päässeet kyllä jättämään jälkensä. Tarjolla on "turkkilainen kylpylä", kunto- ja jumppasalit sekä kaksi allasta, joista suurempi on 25m ja pienempi sitten, no, pienempi. Kahvilasta saa tuoreita skonsseja aamuisin ja paikka toimii kätevästi myös tukikohtana avovesiuimareille, ranta kun sattuu olemaan aivan etuoven edessä. Ei siis huonompi. Altaat on paikalliseen tapaan täytetty veden lisäksi kloorilla eikä hygienian suhteen olla kovin tarkkoja. Sekapukkari yllätti ekalla kerralla; homma toimii siten että kopissa vaihdetaan uikkarit ja siitä sitten suihkun kautta altaaseen pulaamaan.

 (Kuva lainattu Edinburgh Leisurelta)

(Kuva lainattu Edinburgh Leisurelta)

Juuri tultiin takaisin hallilta puolen tunnin uiskentelun jälkeen ja vaikka nilkka ei oikein diggaillut kroolin potkuista, sinnittelin jokusen altaanmitan sitäkin lajia. Enemmän kuin edelliskerralla. Jos kerta uimaan oppii uimalla niin ei se auta kuin mennä ja uida, vaikka sitten edes vähän kerrallaan.

Päivällä oltiin kävelemässä Arthur's Seatilla (tänäänhän on ollut varsinainen turistikierros). Ihan ylös ei nyt tällä kertaa menty ja tämäkin kierros aiheutti jo vähän päänvaivaa, sillä portaiden laskeutuminen on vielä vähän haparoivaa nilkan kunnosta johtuen ja portaitahan ei reitiltä jäänyt puuttumaan. Fiksuna sentään muistin ennen lähtöä jossain nurkassa nähneeni kävelysauvat ja ne napattiin mukaan - hyvä! Olisi saattanut jäädä reissu puoleenväliin ilman. Ylöspäin mennessä kerkesin ottaa hyvät hiet mutta alastullessa kyllä oli hurjan iloinen kun tuli otettua kunnollinen takki mukaan, tuuli nimittäin nousi kaiken aikaa ja kun alastulo oli sellaista askelma kerrallaan-köpöttelyä, niin kylmähän siinä oli tulla. Hyvin kuitenkin pärjättiin ja mielessäni ajattelin että pitää ehkä ottaa uusintaan, meinaan tuo portaiden laskeutumisen sujuminen on yksi aika erinomainen indikaattori nilkan kunnolle.

Mieli lepää, etureidet eivät.

Nilkkavammaisen reittivalinta. Tuolta me tultiin.

Ja tuonne me mennään.

Huomenna olisi tiedossa ihan oikea koulupäivä, tahi ainakin puolikas sellainen. Päivän mittaan pitää koittaa vähän kursia kasaan ajatuksia päättötyön osalta, perjantaina olisi nimittäin aiheen tiimoilta tapaaminen potentiaalisen ohjaavan opettajan kanssa. Partanen meinasi viedä pyöränsä aamusta triathlonkauppaan säädettäväksi, ja ajattelin änkeä mukaan. Jos siellä olisi vaikka jotain tosi tarpeellista hankittavaa.

Back in the 'Burgh

Näin reilut kolme viikkoa kipsin poiston jälkeen alkaa jo näkyä hieman valoa tunnelin päässä. Tänään pääsin eka kertaa vinot kotirappuset ylös ilman että roikuin kaiteessa kaksin käsin, aiemmin viikolla selvisin (vähemmän vinot) portaat ensimmäistä kertaa ilman tukea alas. Viime viikolla oltiin oikein mettälenkillä, ihan mäkivetojakin (kävellen) mahtui reitille ja reilu tunti varvikossa rämpimistä ja eilen illalla kokeilin varovasti hölkkää kun oltiin rannassa kävelemässä. Parisataa metriä meni, nopeus sellaista kävelyvauhdista seuraavaa eli ihan tilastoaikoja ei vielä sivuttu, mutta pohjalta on hyvä aloittaa. Tänään kaivoin vanhan kuntosaliohjelman ja irtsaripainot nurkasta ja ihan näpsäkkäästi meni liikkeet läpi, askelkyykky ja hooverit poikkeuksina jotka saavat vielä odotella. Mukavaa kun voi tehdä vaikka mitä! Kun vaan osaisi ja muistaisi hillitä sillein että ei tule mitään takapakkeja. Ohjeita ei tekemiseen/hillitsemiseen tullut, omien arvioiden pohjalta mennään. Hyvänä mittarina on ollut nilkan turvotus. Koko ajan sitä on vähemmän, eli tästä olen päätellyt että aivan kaikkea en ole tehnyt väärin.

Pyöräilyynkin olen ehtinyt panostaa, nimittäin ompelemalla Partaselle pyöräilypaidan. Projekti oli vähän sellainen hiiri kissalle takkia ompeli-tyyppinen, alunperin kankaasta piti tulla ihan jotain muuta mutta tulikin tosiaan paita. Testikäyttöön se ei ole vielä päässyt, lisää aiheesta mikäli kehuja tulee. Mikäli ei, voinemme unohtaa asian kaikessa hiljaisuudessa.

Paita pyöräilyyn, pyöräilypaita. Kuosi muistuttaa lämminhenkisesti tekijästään.

In other news, koulu alkoi taas tämän viikon maanantaina. Syksyn lukujärjestys on perin haastava, luennot on torstaisin ja lisäksi joka toinen keskiviikko. Nyt sitten pitäisi osata ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä kevään harkkatöitä sekä hyvän matkaa kanditutkielmaa pois alta, ettei sitten keväällä käy hassusti. Itsekuri on ehkä heikoin puoleni, enkä ole yhtään tyytyväinen siihen että aikataulu on omalla vastuullani. No, eipä auta valitella, kun ei se sillä paremmaksi tule. Eikun hommiin vaan.

Toipumisia.

Noniin,

nyt se kipsi on sitten jo sahailtu irti ja jalan kuntoutusta on ollut ohjelmassa viimeiset puolitoista viikkoa. Kipsin poiston yhteydessä sain vielä viikon mittaisen lisäsairasloman ja se kun päättyi, päätin minä urheasti mennä takaisin töihin. Vaa'alla painoi tosin osittain sekin että työpäiviä tässä vaiheessa oli enää jäljellä kolme ennen syyslomaa ja maisemanvaihdosta takaisin Skotteihin. Tyypillisesti aurinkoiset loppukesän säät tyssäsivät tarkalleen siihen kun koitti töihinpaluun aika, ja niinpä tällä viikolla on sitten vietetty enemmän aikaa vesisateessa seisoskellen kuin koko kesänä yhteensä.

Sairasloman loppupuoliskolla motivoiduin tarttumaan jo kutimeenkin.

Myös sudenkorennon kanssa tuli vaihdettua kuulumiset.

Partanen oli reilu ja siirsi lentonsa aikaisemmalle kipsijalastani johtuen, joten sairastelun viimeiset puolitoista viikkoa olivat huikean helpot, kun apua oli kaiken aikaa tarjolla. Nurmikin tuli ajettua ja "hieman" villiintynyttä pihaa raivattua, mikä oli ihan ilahduttavaa.

Kipsin poiston jälkeisenä päivänä olin ihan taivaissa ja tuntui suunnilleen että olen kuolematon, villi ja vapaa. Kauhea harmi että tunnetta ei kestänyt kovin paljon pidempään, ja osoittautui että jalka joka tuli paketista ulos oli laiha raukka ja nilkan liikeradoista oli enää muisto jäljellä. Nyt puolitoista viikkoa myöhemmin olen saanut selville, että toivoa on ja jokainen päivä on vähäsen parempi kuin edellinen, mutta aikalailla hidasta toipumista on luvassa. Käytiin tänään kävelemässä paikallinen pururata ympäri, lenkura on pyöreästi puolentoista kilometrin pituinen ja se oli kyllä ihan maksimisuoritus. No, hiljaa hyvä tulee.

Villi ja vapaa Ruissalossa, jäähdyttelytauko tuli tarpeeseen.

Huominen on tämän kauden viimeinen työpäivä, viikon päästä paluu sinne toiseen arkeen. Vähän jo jännittää miten se lähtee rullailemaan pitkän kesän jälkeen.

Huijasin!

Nimittäin,

ei oo kipsi sininen viittä viikkoa. Vaihdettiin viime viikolla punaiseen. Jee.

Näin ollen ei siis ole juurikaan mitään raportoitavaa. Enimmäkseen oon rojottanut sohvalla. Yksi päivä istuin keinutuolissa. Viikonloppuna seurailin Kalmarin ja Kööpenhaminan IM-kisoja netin välityksellä. Kööpenhaminasta sai oikeen "elävää kuvaakin" kun laittoi seurantaan enemmän tai vähemmän tuttuja urheilijoita niin hienosti liikkuivat numeropallot kartalla. Keihäänheittoakin katselin lauantai-iltana. On ne kovia heittämään.

Tänään laajensin maailmaani ja siirryin terassille iltapäiväksi, kun oli niin komea ilma.

Useimpina päivinä näkymä on ollut tämä.

Mutta tänään vaihdoin vähän asemia.

Joten näkymä olikin poikkeuksellisesti huomattavan vehreä.

Katselin kuinka omenat kypsyvät.

Ja kuinka karhunvatukat kuolevat. Mintut sentään taustalla vielä sinnittelevät.

Mattojen kuivumistakin pidin hieman silmällä.

Siinäpä isoimmat. Vielä kolme viikkoa. Onneksi ei oo käynyt aika pitkäksi.

Nyt kävi niin...

... että loppukesä menee jalka paketoituna siniseen lasikuituun. Mitä suorempi ja tasaisempi asfaltti, sitä salakavalammin se nakkaa nurin. Tällä kertaa säästyivät nivelsiteet, mutten enää voi sanoa että en ole murtanut yhtään luuta.

Tiistaina olin niin hämmästynyt tapahtuneesta etten älynnyt edes olla pahoillani, mutta keskiviikkona alkoi ottaa päähän, erityisesti illalla kun sulakkeet paloivat ja piti yhdellä jalalla hypätä pihalla vaihtamassa sitä (kolmesti) ja vielä sen jälkeen kiivetä jääkaapin yläkaappiin irrottamaan pistoketta kun epäilin sen olevan syyllinen ja ajattelin että eipähän ainakaan sytytä sitten koko torppaa tuleen.

Nyt puoli viikkoa myöhemmin, kun pahin kipu tuntuu olevan ohi (ja sähkömies on käynyt toteamassa että syyllinen olikin kahvinkeitin), alan olla jo rauhallisemmin mielin onnettomuudesta. Vastalöytyneelle juoksurutiinille tässä nyt saa sanoa heipat, eikä kovin paljon muutakaan ulkoliikuntaa pääse varmaan lähiaikoina harjoittamaan, mutta jotain kevätjuhlaliikkeitä sentään olen saanut suoritettua olkkarin lattialla. Mikäli murtuneen nilkan paranemista voi korreloida kivun määrään, voin olla hyvillä mielin. Kivuttoman koiven kanssa on muutenkin mukavampi sairastaa. 

Mutta puhutaanpa mieluummin iloisemmista asioista. Edellisestä postissa jäi mainitsematta kevätretki Glasgow'hun, joka tehtiin, no, keväällä. Päätimme että se saa luvan olla tuuletusmatka viimeisten harkkatöiden palautuksen ja hillittömän tenttiinluvun aloituksen välissä, ja hyvinhän se sellaiseksi kävikin. Eli perjantaina noin kello kuusi lähetin sen vimpan harkkatyön (oikolukematta) ja kahdeksalta oltiin jo junassa. Kiva hotelli meni kyllä suoraan sanoen vähän hukkaan, kun kaaduttiin vaan suoraan sänkyyn, ja aamulla oli aikainen herätys. Lähdettiin nimittäin katsomaan Hoka Highland Fling -ultrajuoksun startti.

Rappukäytävän kynttelikköön oli jätetty valot aikaisille linnuille.

Olin aiemmin saanut selville Läskimaijan blogista, että paikalla olisi suomalaisia juoksijoita. Vähintäänkin siis reilua, että paikalle lähdetään kannustamaan reipashenkisiä maamiehiä matkaan. Aamun sarastaessa pyörittiin lähtöalueella pohtimassa, minkänäköisiä ukkoja tässä sitten on tarkoitus kannustaa.

Ensin oli vähän hiljaisempaa.

Mutta auringon noustessa alkoi porukkaakin kertyä.

Ja lopulta bongattiin etsimämme urheilijamme,

 jotka olivat ovelasti naamioineet itsensä lippuhuiveilla.

Kohtaaminen oli iloinen yllätys puolin ja toisin (oletan). Aamu näytti ihan huikean kauniilta, Partasta jopa vähän kadehditutti kun ei itse päässyt tien päälle. Ehkä ensi vuonna. Tällä kertaa tyydyimme huiskuttamaan tsempit kilpailijoille ja lähdimme tämän jälkeen aamutorkkujen kautta aamiaiselle kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kukkahommia.

Ja aamukahvihommia.

Sattumalta olimme saaneet selville, että Scottish Bike Show oli meneillään samana viikonloppuna, ja niinpä suuntasimme seuraavaksi sinne. Paikan löytäminen oli varsinainen ohjelmanumero (ilmeisesti opasteet oli koettu turhaksi rahanmenoksi), mutta kun lopulta pääsimme areenalle, totesimme että kannatti tulla. Näytteilleasettajia oli mukavasti paikalla, yleisöä taasen meidän onneksemme ja järjestäjän epäonneksi vain kohtuullisesti, joten kaikille standeille pääsi tungeksimatta.

Nähtiin taitavasti temppuilevia nuoria herroja. 

Ja kauniita pyöriä.

Ja Partanen pääsi kokeilemaan millaista on ajaa velodromilla. 

Kamalaa ja hauskaa kuulemma.

Fiuuu, siellä se menee!

Lisäksi ulko-expoalueelle oli järjestetty testirata, jossa sai käydä kokeilemassa pyöräuutuuksia. Siellä käytiin vielä ihmettelemässä ja vähän ajamassakin ennen kotiinlähtöä. Ja kun illalla päästiin vihdoin kuolemanväsyneinä kotiin, oltiin kyllä sitä mieltä, että oli ihan huikean hyvät messut ja huikean hyvä reissu ylipäänsä, eli ensi vuonna laitamme tapahtuman taas kalenteriin.

Kolme vuotta

Jestas.

Oikeasti, miten aika voi mennä näin nopeaan? Ihan naurettavaa. Kolme vuotta ja melkein kuukausi päälle. Ja mitä olen tehnyt? Lakannut juoksemasta vitosia ja lihonnut kymmenen kiloa. BSc on yhtä talvea vaille valmis, arvosanat sentäs ovat saaneet aikaan selkääntaputtelua. Kehityksen kelkasta olen pudonnut jo aikoja sitten, sen havaitsin kun väsäsin blogille uutta ulkoasua.

Koska olen ahkerasti lukenut kyllä muiden blogeja, olen saanut selville että kuvilla saa kuitattua kätevästi asioita joiden kertomiseen menisi muutoin kamalasti aikaa. Kokeillaan.

Loppukesä 2010 sujui ainakin minun näkökulmasta pikakelauksella ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin keskellä Edinburghia reppu selässä kaatosateessa, matkatavarat olivat kadonneet lennolla. Oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, ja seuraavana aamuna oli lukujärjestyksessä koulua. Sinnepä siis menin.

Uusi kotokaupunki.

Tunnistushommissa koulussa.

"Työmatkalla" Falklandissa.

Arki lähti rullailemaan, koulu oli lähinnä vanhan kertausta hassulla kielellä ja harjoittelupaikkakin löytyi Falkland Palacesta, jossa kävin aina perjantaisin alasleikkaamassa puskia ja ajelemassa traktorilla. Kämppä oli pieni ja ahdas mutta kotoisa, kämppikset meluisia ja ihania. Sukkelaan meni se syksy. Sama homma keväällä. Silloin sentään kävin treffeillä herra Partasen kanssa, joka kylläkään ei ollut silloin vielä kovinkaan partainen.

Parraton herra Partanen roikkuu kalliolla kuvaamassa henkensä uhalla.

Kätköretkellä St. Andrews'ssa näkyi vähän kätköjä mutta enemmän harmaita maisemia.

 

Keväällä lukuvuoden jälkeen olo oli kuin kämppiksen kissalla.

Ja niin oli ensimmäinen vuosi klaarattu koulua. Kesän tein töitä ja nukuin Suomessa. Virta oli vähissä, ja akut tuntuivat latautuvan hitaasti. Loppukesästä Partanen löysi meille pienen kämpän Meadowsin laidalta, jonne kantoi sekä minun kamani että omansa, ja niinpä syksyllä urakkaa jatkaessa oli uusi koti odottamassa. 

Opintolainat kävin syksyllä hassaamassa uuteen punaiseen polkupyörään, josta on sittemmin ollut paljon iloa. Ensimmäinen kerta Edinburghin liikenteessä ei kylläkään vakuuttanut, kun double deckerit ohittelivat peilit pyöräilijän poskea hipoen ja muutenkin kaikki ajoivat, no, väärällä puolen tietä. Vaan äkkiä sellaiseenkin tottuu. 

 

Krookusviljelijän onnea helmikuussa.

Pyöräretkellä Partasen valitsemalla helppokulkuisella 

(=pyörää kannettava alle viisi kertaa) reitillä.

Ja niinpä talvi taas vierähti sukkelaan (oikeasti, nämä kolme vuotta ovat menneet niin haipakkaan etten varmaan osaa seuraavaan kolmeen tehdä muuta kuin ällistellä mihin ne katosivat). Keväällä, juuri ennen paluutani Suomeen töihin, teimme matkan pohjoiseen Skotlantiin, Torridonin kulmille, sillä Partanen halusi testata kuntoaan Celtman-triathlonilla. Minä pakkasin mukaani punaisen pyöräni ja gepsin, aikeenani pyöräillä etsiskelemään paikallisia geokätköjä, muut pakkasivat mukaansa maantiepyöränsä ja märkäpukunsa aikeenaan tutustua kisareittiin. Viikonlopun kohokohta, sekä henkisesti että korkeuskäyristä tarkastamalla, oli kisareitin vuoriosuuden käpyttely. Ihme että olen vielä hengissä moisen jälkeen. 

 

Matkoilla. Melkein perillä.

 

Mäkeä autolla alas.

 

Ja kävellen seuraavaa ylös.

"Polku".

Tästä alas. Ei naurattanut. Ennemminkin itketti.

"Jee, hengissä ollaan!"

Ja niin oli vuorelta selvitty alas, joten kotimatkalla pakettiauton takapenkillä väsäsin HNC-työni powerpoint-esityksen ja menin esittämään sen kouluun seuraavana päivänä paluun jälkeen. Hyvin meni. Näin ollen painuin Suomeen heti ensi tilaisuuden koittaessa. Kävin juhannuksena kannustamassa Partasta tässä aiemmin mainitussa Celtman-kisassa, joka päättyi siten onnekkaasti että Partanen pääsi hengissä maaliin. Syksyllä jälleen muutimme, tai minä lähinnä ihailin etänä Suomesta käsin kun muuttolaatikot siirtyivat aivan itsestään uuteen osoitteeseen. 

Uusi koto rannalla.

Kissavahdiksikin ehdittiin.

Joulun alla veimme Partasen vanhan maantiepyörän ja minut triathlonkauppaan mitattavaksi, ja pari säätöä ja muutama osanvaihto (pyörään, ei minuun) ja ta-daa, minulla oli sopiva pyörä allani. Neitsytmatka oli jälleen vähän vähemmän lupaava kumautettuani päin jonkun onnetonta koiraa ("Stupid dog!", isäntä kertoi), mutta kun pohjalta aloittaa niin edistystä on nähtävissä sitten nopeammin.

Joulupäivän pyöräretkellä pitkin hiljaista Edinburghia.

Tammikuussa pidettiin pieni hiihtoloma Laukaan hangilla, luin illat tentteihin ja päivät suihkittiin kyläladuilla. Peurungassa käytiin vähän uimassa, ihastuin loputtomaan rinkula-altaaseen jossa sai myötävirtaan hyvät vauhdit. Kävin loppukesästä Turussa uintitekniikkakurssin kun kyllästyin kurjaan räpiköintiini (kurssi oli hyvä, nyt osaan räpiköidä tosi monella eri tavalla) ja niinpä kun paikalliseen urheilukauppaan tuli surffaukseen sopivia märkäpukuja tammikuussa tarjoukseen, kipitin viivana noutamaan itselleni yhden ihan vaan päästäkseni kokeilemaan millaista on uida keskellä talvea meressä. No, kylmää ja suolaistahan se on, olisi sen ehkä voinut rannalta käsinkin päätellä. 

"Siellä on varmaankin lämmintä ja mukavaa ja 

helppoa uida, menenpä kokeilemaan!"

Ja niinpä sitä sitten saatiin taasen lukuvuosi päätökseen. Tentit menivät kerrasta läpi vaikka koville ottikin, ja niin taasen palasin Suomeen ja töihin ja latautumaan viimeiseen opiskeluvuoteen.