Nyt kävi niin...

... että loppukesä menee jalka paketoituna siniseen lasikuituun. Mitä suorempi ja tasaisempi asfaltti, sitä salakavalammin se nakkaa nurin. Tällä kertaa säästyivät nivelsiteet, mutten enää voi sanoa että en ole murtanut yhtään luuta.

Tiistaina olin niin hämmästynyt tapahtuneesta etten älynnyt edes olla pahoillani, mutta keskiviikkona alkoi ottaa päähän, erityisesti illalla kun sulakkeet paloivat ja piti yhdellä jalalla hypätä pihalla vaihtamassa sitä (kolmesti) ja vielä sen jälkeen kiivetä jääkaapin yläkaappiin irrottamaan pistoketta kun epäilin sen olevan syyllinen ja ajattelin että eipähän ainakaan sytytä sitten koko torppaa tuleen.

Nyt puoli viikkoa myöhemmin, kun pahin kipu tuntuu olevan ohi (ja sähkömies on käynyt toteamassa että syyllinen olikin kahvinkeitin), alan olla jo rauhallisemmin mielin onnettomuudesta. Vastalöytyneelle juoksurutiinille tässä nyt saa sanoa heipat, eikä kovin paljon muutakaan ulkoliikuntaa pääse varmaan lähiaikoina harjoittamaan, mutta jotain kevätjuhlaliikkeitä sentään olen saanut suoritettua olkkarin lattialla. Mikäli murtuneen nilkan paranemista voi korreloida kivun määrään, voin olla hyvillä mielin. Kivuttoman koiven kanssa on muutenkin mukavampi sairastaa. 

Mutta puhutaanpa mieluummin iloisemmista asioista. Edellisestä postissa jäi mainitsematta kevätretki Glasgow'hun, joka tehtiin, no, keväällä. Päätimme että se saa luvan olla tuuletusmatka viimeisten harkkatöiden palautuksen ja hillittömän tenttiinluvun aloituksen välissä, ja hyvinhän se sellaiseksi kävikin. Eli perjantaina noin kello kuusi lähetin sen vimpan harkkatyön (oikolukematta) ja kahdeksalta oltiin jo junassa. Kiva hotelli meni kyllä suoraan sanoen vähän hukkaan, kun kaaduttiin vaan suoraan sänkyyn, ja aamulla oli aikainen herätys. Lähdettiin nimittäin katsomaan Hoka Highland Fling -ultrajuoksun startti.

Rappukäytävän kynttelikköön oli jätetty valot aikaisille linnuille.

Olin aiemmin saanut selville Läskimaijan blogista, että paikalla olisi suomalaisia juoksijoita. Vähintäänkin siis reilua, että paikalle lähdetään kannustamaan reipashenkisiä maamiehiä matkaan. Aamun sarastaessa pyörittiin lähtöalueella pohtimassa, minkänäköisiä ukkoja tässä sitten on tarkoitus kannustaa.

Ensin oli vähän hiljaisempaa.

Mutta auringon noustessa alkoi porukkaakin kertyä.

Ja lopulta bongattiin etsimämme urheilijamme,

 jotka olivat ovelasti naamioineet itsensä lippuhuiveilla.

Kohtaaminen oli iloinen yllätys puolin ja toisin (oletan). Aamu näytti ihan huikean kauniilta, Partasta jopa vähän kadehditutti kun ei itse päässyt tien päälle. Ehkä ensi vuonna. Tällä kertaa tyydyimme huiskuttamaan tsempit kilpailijoille ja lähdimme tämän jälkeen aamutorkkujen kautta aamiaiselle kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kukkahommia.

Ja aamukahvihommia.

Sattumalta olimme saaneet selville, että Scottish Bike Show oli meneillään samana viikonloppuna, ja niinpä suuntasimme seuraavaksi sinne. Paikan löytäminen oli varsinainen ohjelmanumero (ilmeisesti opasteet oli koettu turhaksi rahanmenoksi), mutta kun lopulta pääsimme areenalle, totesimme että kannatti tulla. Näytteilleasettajia oli mukavasti paikalla, yleisöä taasen meidän onneksemme ja järjestäjän epäonneksi vain kohtuullisesti, joten kaikille standeille pääsi tungeksimatta.

Nähtiin taitavasti temppuilevia nuoria herroja. 

Ja kauniita pyöriä.

Ja Partanen pääsi kokeilemaan millaista on ajaa velodromilla. 

Kamalaa ja hauskaa kuulemma.

Fiuuu, siellä se menee!

Lisäksi ulko-expoalueelle oli järjestetty testirata, jossa sai käydä kokeilemassa pyöräuutuuksia. Siellä käytiin vielä ihmettelemässä ja vähän ajamassakin ennen kotiinlähtöä. Ja kun illalla päästiin vihdoin kuolemanväsyneinä kotiin, oltiin kyllä sitä mieltä, että oli ihan huikean hyvät messut ja huikean hyvä reissu ylipäänsä, eli ensi vuonna laitamme tapahtuman taas kalenteriin.

Kolme vuotta

Jestas.

Oikeasti, miten aika voi mennä näin nopeaan? Ihan naurettavaa. Kolme vuotta ja melkein kuukausi päälle. Ja mitä olen tehnyt? Lakannut juoksemasta vitosia ja lihonnut kymmenen kiloa. BSc on yhtä talvea vaille valmis, arvosanat sentäs ovat saaneet aikaan selkääntaputtelua. Kehityksen kelkasta olen pudonnut jo aikoja sitten, sen havaitsin kun väsäsin blogille uutta ulkoasua.

Koska olen ahkerasti lukenut kyllä muiden blogeja, olen saanut selville että kuvilla saa kuitattua kätevästi asioita joiden kertomiseen menisi muutoin kamalasti aikaa. Kokeillaan.

Loppukesä 2010 sujui ainakin minun näkökulmasta pikakelauksella ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin keskellä Edinburghia reppu selässä kaatosateessa, matkatavarat olivat kadonneet lennolla. Oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, ja seuraavana aamuna oli lukujärjestyksessä koulua. Sinnepä siis menin.

Uusi kotokaupunki.

Tunnistushommissa koulussa.

"Työmatkalla" Falklandissa.

Arki lähti rullailemaan, koulu oli lähinnä vanhan kertausta hassulla kielellä ja harjoittelupaikkakin löytyi Falkland Palacesta, jossa kävin aina perjantaisin alasleikkaamassa puskia ja ajelemassa traktorilla. Kämppä oli pieni ja ahdas mutta kotoisa, kämppikset meluisia ja ihania. Sukkelaan meni se syksy. Sama homma keväällä. Silloin sentään kävin treffeillä herra Partasen kanssa, joka kylläkään ei ollut silloin vielä kovinkaan partainen.

Parraton herra Partanen roikkuu kalliolla kuvaamassa henkensä uhalla.

Kätköretkellä St. Andrews'ssa näkyi vähän kätköjä mutta enemmän harmaita maisemia.

 

Keväällä lukuvuoden jälkeen olo oli kuin kämppiksen kissalla.

Ja niin oli ensimmäinen vuosi klaarattu koulua. Kesän tein töitä ja nukuin Suomessa. Virta oli vähissä, ja akut tuntuivat latautuvan hitaasti. Loppukesästä Partanen löysi meille pienen kämpän Meadowsin laidalta, jonne kantoi sekä minun kamani että omansa, ja niinpä syksyllä urakkaa jatkaessa oli uusi koti odottamassa. 

Opintolainat kävin syksyllä hassaamassa uuteen punaiseen polkupyörään, josta on sittemmin ollut paljon iloa. Ensimmäinen kerta Edinburghin liikenteessä ei kylläkään vakuuttanut, kun double deckerit ohittelivat peilit pyöräilijän poskea hipoen ja muutenkin kaikki ajoivat, no, väärällä puolen tietä. Vaan äkkiä sellaiseenkin tottuu. 

 

Krookusviljelijän onnea helmikuussa.

Pyöräretkellä Partasen valitsemalla helppokulkuisella 

(=pyörää kannettava alle viisi kertaa) reitillä.

Ja niinpä talvi taas vierähti sukkelaan (oikeasti, nämä kolme vuotta ovat menneet niin haipakkaan etten varmaan osaa seuraavaan kolmeen tehdä muuta kuin ällistellä mihin ne katosivat). Keväällä, juuri ennen paluutani Suomeen töihin, teimme matkan pohjoiseen Skotlantiin, Torridonin kulmille, sillä Partanen halusi testata kuntoaan Celtman-triathlonilla. Minä pakkasin mukaani punaisen pyöräni ja gepsin, aikeenani pyöräillä etsiskelemään paikallisia geokätköjä, muut pakkasivat mukaansa maantiepyöränsä ja märkäpukunsa aikeenaan tutustua kisareittiin. Viikonlopun kohokohta, sekä henkisesti että korkeuskäyristä tarkastamalla, oli kisareitin vuoriosuuden käpyttely. Ihme että olen vielä hengissä moisen jälkeen. 

 

Matkoilla. Melkein perillä.

 

Mäkeä autolla alas.

 

Ja kävellen seuraavaa ylös.

"Polku".

Tästä alas. Ei naurattanut. Ennemminkin itketti.

"Jee, hengissä ollaan!"

Ja niin oli vuorelta selvitty alas, joten kotimatkalla pakettiauton takapenkillä väsäsin HNC-työni powerpoint-esityksen ja menin esittämään sen kouluun seuraavana päivänä paluun jälkeen. Hyvin meni. Näin ollen painuin Suomeen heti ensi tilaisuuden koittaessa. Kävin juhannuksena kannustamassa Partasta tässä aiemmin mainitussa Celtman-kisassa, joka päättyi siten onnekkaasti että Partanen pääsi hengissä maaliin. Syksyllä jälleen muutimme, tai minä lähinnä ihailin etänä Suomesta käsin kun muuttolaatikot siirtyivat aivan itsestään uuteen osoitteeseen. 

Uusi koto rannalla.

Kissavahdiksikin ehdittiin.

Joulun alla veimme Partasen vanhan maantiepyörän ja minut triathlonkauppaan mitattavaksi, ja pari säätöä ja muutama osanvaihto (pyörään, ei minuun) ja ta-daa, minulla oli sopiva pyörä allani. Neitsytmatka oli jälleen vähän vähemmän lupaava kumautettuani päin jonkun onnetonta koiraa ("Stupid dog!", isäntä kertoi), mutta kun pohjalta aloittaa niin edistystä on nähtävissä sitten nopeammin.

Joulupäivän pyöräretkellä pitkin hiljaista Edinburghia.

Tammikuussa pidettiin pieni hiihtoloma Laukaan hangilla, luin illat tentteihin ja päivät suihkittiin kyläladuilla. Peurungassa käytiin vähän uimassa, ihastuin loputtomaan rinkula-altaaseen jossa sai myötävirtaan hyvät vauhdit. Kävin loppukesästä Turussa uintitekniikkakurssin kun kyllästyin kurjaan räpiköintiini (kurssi oli hyvä, nyt osaan räpiköidä tosi monella eri tavalla) ja niinpä kun paikalliseen urheilukauppaan tuli surffaukseen sopivia märkäpukuja tammikuussa tarjoukseen, kipitin viivana noutamaan itselleni yhden ihan vaan päästäkseni kokeilemaan millaista on uida keskellä talvea meressä. No, kylmää ja suolaistahan se on, olisi sen ehkä voinut rannalta käsinkin päätellä. 

"Siellä on varmaankin lämmintä ja mukavaa ja 

helppoa uida, menenpä kokeilemaan!"

Ja niinpä sitä sitten saatiin taasen lukuvuosi päätökseen. Tentit menivät kerrasta läpi vaikka koville ottikin, ja niin taasen palasin Suomeen ja töihin ja latautumaan viimeiseen opiskeluvuoteen. 

Hyvä minä!

Juoksin vitosen noin puoleen tuntiin.

Tulin hyväksytyksi kouluun.

Pitää varmaan juosta pari vitosta lisää, niin ehkä saan selville, miten selviän kaikesta mitä pitää tehdä, ennen kuin vajaan kahden kuukauden päästä pitäisi olla jo muuttanut Edinburghiin.

Voi KETTU. Vähän ahistaa.

Omppukuski

Note to myself:
Jos sitä ei kutsuta maastoautoksi, sillä kannattaa ajaa tiellä.

Kätköilyä

Kätköretkemme II sujui jo pilottijaksoa huomattavasti paremmin.

Asiaa edesauttoivat topografiset kartat (ok, ei puhelinluettelon kartta ihan kaikkeen pysty), tiekartasto, paarmat poistava tuuli ja kunnolliset eväät (salmiakkia, suklaata ja kolaa, tietty). Lisäksi sää oli mitä mainioin, tuulesta huolimatta, aurinko paistoi mutta ei niin kuumasti että suklaa olisi sulanut autoon.

Reittisuunnitelmassa oli viisi kätköä ja Kustavin Savipaja. Suunnitelman noudattaminen tuotti jälleen kerran aavistuksenomaisia ongelmia, mutta tästä huolimatta onnistuimme löytämään kolme reitille osuvaa kätköä sekä yhden ylimääräisen. Yksi jäi löytämättä sitkeistä etsinnöistä huolimatta (ei, "metsässä kiven alla" ei ole suosikkipiiloni, sillä metsässä usein on niitä kiviä aika riittävästi) ja yksi ihan vaan unohdettiin. No, ehtiihän sen, se on ihan sen löytymättömän kulmilla.

Jumissa.

Yhtä kaikki, saldo oli erinomainen, tai vaikka ei olisi ollutkaan, niin olimme silti oikein hyvällä tuulella kotiin palatessa. Lisäksi Vuosnaisten lossirannassa sijaitsevassa kuppilassa on ihan ältsin hyvä seisova pöytä, suosittelen, ja Savipajan munkkirinkilät olivat täysin maineensa veroisia (ja villit possut herttaisia). Ja lossilla on aina kivaa ajaa! Reissun ehdoton huippuhetki.

Lossi keltainen, Sirkun paita sininen.

Ja jälleen olemme viisastuneet lajin suhteen. Itse äänestän tässä vaiheessa uraa, gepsittömänä, etsittäväksi lähinnä nähtävyyksien/muistomerkkien/muiden selkeästi tunnistettavissa olevien paikkojen kätköjä, sillä kahden kerran kokemuksella näyttäisi, että pelkän kartan kanssa on aika haastavaa löytää satunnaisen metsän keskeltä satunnaisen kiven alta yhtään mitään muuta kuin käpyjä. Tietenkin voin olla väärässäkin, ehkä elämä ei muutu yhtään sen auvoisammaksi gps kädessä. Tai sitten muuttuu. Tutustumme tilaisuuteen, jahka mahdollisuus sellaiseen tarjoutuu.

Sellaista. Tänään sataa. Selkää särkee. Pitäisi käydä juoksemassa ja päättää, mitä tekee ensi lauantain suhteen. Viime viikonlopun kesäjuhla-hää-yhdistelmä oli mun selkävialleni hieman liikaa. Pitkään aikaan se ei ole oireillut näin huolella, vaan nytpä oireilee. Mutta katsotaan, eikä synkistellä.

Teen-jotain-lauantai

Eläköön teemalauantait!

Vaikka en-tee-mitään-lauantai onnistui onnistui hyvin, päätin viime viikolla viettää matkustan-lauantain, ja suuntasin Golffin kuonon kohti Helsinkiä. Raision kohdalla Golffi kuitenkin halusi alkaa viettää en-matkusta-mihinkään-lauantaita, joten jouduin dumppaamaan sen Turkuun (sain sentään vokoteltua sen sinne asti) ja jatkamaan matkaa yhdessä veeärrän kanssa. Päivä oli aivan superonnistunut, Riikka jos joku on maailman parasta shoppailuseuraa. Kaikki mitä tarvitsen ensi viikon häihin on nyt valmiina, ennennäkemättömän aikaisin, PAITSI tietenkin kortti ja kynsilakka ja sukkahousut ja ja ja ... No siis kaikki sellainen, jota kuuluu juosta hakemassa ympäri kylää tunti ennen seremonian alkua.

Tänään puolestaan, vertailun vuoksi, vietän yhdistettyä en-matkusta- ja teen-jotain-lauantaita. Esimerkiksi sen kortin voisi tehdä (ha-ha). Pitäisi varmaan myös ajatella hieman sadonkorjuuta (viinimarjat), nurmenleikkuuta, juoksemista ja sen sellaista, mitä nyt kesäisin tavataan ajatella. Saa nähdä mikä viikonlopun saldo sitten on, voi tietenkin olla että sattumalta vahingossa käsiini osuu jokin hyvä kirja, enkä saa tehtyä mitään ennenkuin olen lukenut sen jatko-osineen, mukaanlukien myös ne, joita ei ole vielä kirjoitettu. Toisin sanoen voi mennä vuosia, ennen kuin saan tehtyä oikeasti mitään.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Taitaa olla aika alkaa se teen-jotain-osuus. Mistäs sit aloittais?

En-tee-mitään-lauantai

Erinomaista ehtoota.

Vaikkei nyt vielä mikään ehtoo olekaan, mutta sitäkin erinomaisempaa. Välttelin koko viikon aktiivisesti kaikenlaisia viikonloppusuunnitelmia ja eläköön, se onnistui! Tänään olenkin nukkunut pitkään (no, hmph, "pitkään"), lukenut aamiaisen kanssa Hööksin kuvastoa, syönyt viinereitä ja surffannut netissä ja mankeloinut lakanoita ja nukkunut tietenkin päiväunet. Ehkä parempaa ei olekaan!!

Viikko töissä oli ajoittain silkkaa itsemurhaa, ajoittain vain kohtuullisen raivostuttavaa. Viime viikonlopusta jäi univelat (silloin välttely ei onnistunut ihan yhtä hyvin) joita en sitten ehtinyt viikolla nukkua pois kun oli niin halvatun paljon kaikkea äärimmäisen tärkeää tehtävänä, kuten vieraiden viihdyttämistä ja kirkkoveneen soutua. Niinpä, kun työmaa näytti taas muutamaan otteeseen ne toiset, pyöreämmät poskensa, päädyin kerran jos toisenkin paiskomaan haravoita ja muita käteen sattuneita kappaleita. Viimeinen niitti tuli perjantaina, kun iltapäivällä havaitsin että työkavereista ei näkynyt kuin auton perävalot portilla, kun mulle oli taasen aamupuolesta sanottu erikseen että turha pyytää apua omalle tontille kun kaikilla muilla on niin kiire. Kiire?? Kotiin vai??! Haistakaatteen kuulkaas komposti, ette ole ainoat jotka eivät tahdo jäädä happanemaan koko viikonlopuksi porttien sisäpuolelle. Taitaa tulla välitöntä palautetta maanantaina...

Mutta nyt olen nukkunut! Ja syönyt! OI! Ahteriin koskee, olin eilen täti P:n kyydissä, käytiin hakemassa se ja Ruuna Reipas laitumelta talliin, sillä jälkimmäinen matkusti osallistumaan estekisoihin tänään. En olekaan tainnut viimeiseen pariin kuukauteen olla kuin kerran ratsailla, eli pitäisi varmaankin alkaa suunnitella jonkinsortin comebackia jälleen. Kenen kanssa ja missä, en tiedä, mutta kaipa se suunnitelma senkin sitten kertoisi.

Ratsastelun sijaan olen käynyt nyt kerran tai pari viikossa soutelemassa kirkkovenettä, joka vasta onkin aikamoista keskivartalotreeniä. Porukka on kerrassaan mainiota ja laji siitä erinomainen, että siinä saa itsensä juuri niin kipeäksi kuin haluaa, ellei sitten tule yllytetyksi soutamaan vähän reippaammin kuin oli tarkoitus. Mutta niinhän ei minulle tietenkään voisi käydä. Juoksemassa olen nyt käynyt vähintään kolme kertaa viikossa, en tosin paljoa kerralla, mutta silti. Voi olla, että Helsingissä viiden viikon päästä nähdään varsinainen via dolorosa, mutta ei se mitään! Olen jo henkisesti varautunut keskeyttämään, onhan sitten vielä toinen yritys myöhemmin syksyllä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka olisi kova ja sinnittelisi maaliin saakka. Tai no, kyllä sen melkein tietää.