Eläköön teemalauantait!
Vaikka en-tee-mitään-lauantai onnistui onnistui hyvin, päätin viime viikolla viettää matkustan-lauantain, ja suuntasin Golffin kuonon kohti Helsinkiä. Raision kohdalla Golffi kuitenkin halusi alkaa viettää en-matkusta-mihinkään-lauantaita, joten jouduin dumppaamaan sen Turkuun (sain sentään vokoteltua sen sinne asti) ja jatkamaan matkaa yhdessä veeärrän kanssa. Päivä oli aivan superonnistunut, Riikka jos joku on maailman parasta shoppailuseuraa. Kaikki mitä tarvitsen ensi viikon häihin on nyt valmiina, ennennäkemättömän aikaisin, PAITSI tietenkin kortti ja kynsilakka ja sukkahousut ja ja ja ... No siis kaikki sellainen, jota kuuluu juosta hakemassa ympäri kylää tunti ennen seremonian alkua.
Tänään puolestaan, vertailun vuoksi, vietän yhdistettyä en-matkusta- ja teen-jotain-lauantaita. Esimerkiksi sen kortin voisi tehdä (ha-ha). Pitäisi varmaan myös ajatella hieman sadonkorjuuta (viinimarjat), nurmenleikkuuta, juoksemista ja sen sellaista, mitä nyt kesäisin tavataan ajatella. Saa nähdä mikä viikonlopun saldo sitten on, voi tietenkin olla että sattumalta vahingossa käsiini osuu jokin hyvä kirja, enkä saa tehtyä mitään ennenkuin olen lukenut sen jatko-osineen, mukaanlukien myös ne, joita ei ole vielä kirjoitettu. Toisin sanoen voi mennä vuosia, ennen kuin saan tehtyä oikeasti mitään.
Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Taitaa olla aika alkaa se teen-jotain-osuus. Mistäs sit aloittais?
lauantai 26. heinäkuuta 2008
lauantai 12. heinäkuuta 2008
En-tee-mitään-lauantai
Erinomaista ehtoota.
Vaikkei nyt vielä mikään ehtoo olekaan, mutta sitäkin erinomaisempaa. Välttelin koko viikon aktiivisesti kaikenlaisia viikonloppusuunnitelmia ja eläköön, se onnistui! Tänään olenkin nukkunut pitkään (no, hmph, "pitkään"), lukenut aamiaisen kanssa Hööksin kuvastoa, syönyt viinereitä ja surffannut netissä ja mankeloinut lakanoita ja nukkunut tietenkin päiväunet. Ehkä parempaa ei olekaan!!
Viikko töissä oli ajoittain silkkaa itsemurhaa, ajoittain vain kohtuullisen raivostuttavaa. Viime viikonlopusta jäi univelat (silloin välttely ei onnistunut ihan yhtä hyvin) joita en sitten ehtinyt viikolla nukkua pois kun oli niin halvatun paljon kaikkea äärimmäisen tärkeää tehtävänä, kuten vieraiden viihdyttämistä ja kirkkoveneen soutua. Niinpä, kun työmaa näytti taas muutamaan otteeseen ne toiset, pyöreämmät poskensa, päädyin kerran jos toisenkin paiskomaan haravoita ja muita käteen sattuneita kappaleita. Viimeinen niitti tuli perjantaina, kun iltapäivällä havaitsin että työkavereista ei näkynyt kuin auton perävalot portilla, kun mulle oli taasen aamupuolesta sanottu erikseen että turha pyytää apua omalle tontille kun kaikilla muilla on niin kiire. Kiire?? Kotiin vai??! Haistakaatteen kuulkaas komposti, ette ole ainoat jotka eivät tahdo jäädä happanemaan koko viikonlopuksi porttien sisäpuolelle. Taitaa tulla välitöntä palautetta maanantaina...
Mutta nyt olen nukkunut! Ja syönyt! OI! Ahteriin koskee, olin eilen täti P:n kyydissä, käytiin hakemassa se ja Ruuna Reipas laitumelta talliin, sillä jälkimmäinen matkusti osallistumaan estekisoihin tänään. En olekaan tainnut viimeiseen pariin kuukauteen olla kuin kerran ratsailla, eli pitäisi varmaankin alkaa suunnitella jonkinsortin comebackia jälleen. Kenen kanssa ja missä, en tiedä, mutta kaipa se suunnitelma senkin sitten kertoisi.
Ratsastelun sijaan olen käynyt nyt kerran tai pari viikossa soutelemassa kirkkovenettä, joka vasta onkin aikamoista keskivartalotreeniä. Porukka on kerrassaan mainiota ja laji siitä erinomainen, että siinä saa itsensä juuri niin kipeäksi kuin haluaa, ellei sitten tule yllytetyksi soutamaan vähän reippaammin kuin oli tarkoitus. Mutta niinhän ei minulle tietenkään voisi käydä. Juoksemassa olen nyt käynyt vähintään kolme kertaa viikossa, en tosin paljoa kerralla, mutta silti. Voi olla, että Helsingissä viiden viikon päästä nähdään varsinainen via dolorosa, mutta ei se mitään! Olen jo henkisesti varautunut keskeyttämään, onhan sitten vielä toinen yritys myöhemmin syksyllä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka olisi kova ja sinnittelisi maaliin saakka. Tai no, kyllä sen melkein tietää.
Vaikkei nyt vielä mikään ehtoo olekaan, mutta sitäkin erinomaisempaa. Välttelin koko viikon aktiivisesti kaikenlaisia viikonloppusuunnitelmia ja eläköön, se onnistui! Tänään olenkin nukkunut pitkään (no, hmph, "pitkään"), lukenut aamiaisen kanssa Hööksin kuvastoa, syönyt viinereitä ja surffannut netissä ja mankeloinut lakanoita ja nukkunut tietenkin päiväunet. Ehkä parempaa ei olekaan!!
Viikko töissä oli ajoittain silkkaa itsemurhaa, ajoittain vain kohtuullisen raivostuttavaa. Viime viikonlopusta jäi univelat (silloin välttely ei onnistunut ihan yhtä hyvin) joita en sitten ehtinyt viikolla nukkua pois kun oli niin halvatun paljon kaikkea äärimmäisen tärkeää tehtävänä, kuten vieraiden viihdyttämistä ja kirkkoveneen soutua. Niinpä, kun työmaa näytti taas muutamaan otteeseen ne toiset, pyöreämmät poskensa, päädyin kerran jos toisenkin paiskomaan haravoita ja muita käteen sattuneita kappaleita. Viimeinen niitti tuli perjantaina, kun iltapäivällä havaitsin että työkavereista ei näkynyt kuin auton perävalot portilla, kun mulle oli taasen aamupuolesta sanottu erikseen että turha pyytää apua omalle tontille kun kaikilla muilla on niin kiire. Kiire?? Kotiin vai??! Haistakaatteen kuulkaas komposti, ette ole ainoat jotka eivät tahdo jäädä happanemaan koko viikonlopuksi porttien sisäpuolelle. Taitaa tulla välitöntä palautetta maanantaina...
Mutta nyt olen nukkunut! Ja syönyt! OI! Ahteriin koskee, olin eilen täti P:n kyydissä, käytiin hakemassa se ja Ruuna Reipas laitumelta talliin, sillä jälkimmäinen matkusti osallistumaan estekisoihin tänään. En olekaan tainnut viimeiseen pariin kuukauteen olla kuin kerran ratsailla, eli pitäisi varmaankin alkaa suunnitella jonkinsortin comebackia jälleen. Kenen kanssa ja missä, en tiedä, mutta kaipa se suunnitelma senkin sitten kertoisi.
Ratsastelun sijaan olen käynyt nyt kerran tai pari viikossa soutelemassa kirkkovenettä, joka vasta onkin aikamoista keskivartalotreeniä. Porukka on kerrassaan mainiota ja laji siitä erinomainen, että siinä saa itsensä juuri niin kipeäksi kuin haluaa, ellei sitten tule yllytetyksi soutamaan vähän reippaammin kuin oli tarkoitus. Mutta niinhän ei minulle tietenkään voisi käydä. Juoksemassa olen nyt käynyt vähintään kolme kertaa viikossa, en tosin paljoa kerralla, mutta silti. Voi olla, että Helsingissä viiden viikon päästä nähdään varsinainen via dolorosa, mutta ei se mitään! Olen jo henkisesti varautunut keskeyttämään, onhan sitten vielä toinen yritys myöhemmin syksyllä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka olisi kova ja sinnittelisi maaliin saakka. Tai no, kyllä sen melkein tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)