"You will do foolish things...

...but do them with enthusiasm."

Hyvää kesälomaa Outille! Tänään on jo tiistai, enkä ole vielä kertaakaan lomallani loikoillut rannalla, uiskennellut meressä, jonottanut jäätelökiskalla, kironnut auton mitätöntä tuuletinta, syönyt liikaa mansikoita tai valvonut pitkälle valoisaan yöhön. Joo, joskus vielä hankin työn, jossa kesälomat pidetään kesällä.

Terveisiä Jämin metsistä. Uskomatonta, löydettiin kaikki rastit joita etsittiinkin! Outin ja Pirren suunnistuskoulu, osa 1:

1. Lähtö. "Katotaan nyt ensin mihin suuntaan nuo muut lähtee juoksemaan." Koskaan ei kannata paljastaa vastustajalle aukkoja kartan- tai/ja kompassinkäyttötaidoissa.
2. Reittisuunnittelu. Ensin katsotaan, löydetäänkö eka rasti. Sitten mennään suolle. Siinä tärkeimmät.
3. Kivi-paperi-sakset. Toimii aina yhtä varmasti.
4. "Mun mielestä me ollaan nyt tässä, mutta voidaan me olla jossain muuallakin." Turha niuhotus ei tuo voittoa.
5. Evästauot. Jos repussa ei ole vähintään menninkäisen voimajuomaa, juustovoileipiä, välipalakeksejä, suklaamuffinsseja, suklaapatukoita, suklaalevyjä ja mustikkakeittoa, on turha kuvitella edes yrittävänsä.
6. Kellonkäyttö (johon Outi on viimeaikoina erityisesti perehtynyt). "Nyt kävellään viisi ja puoli minuuttia ja sitten käännytään oikealle", ja suoraan rastille.
7. Suo. "Tänne on nyt merkitty vaikeakulkuinen suoalue, mutta eihän tää nyt kovin pahalta vaikuta." Kaksi tuntia myöhemmin: "...."
8. Sukat. "Nää on ollu mulla jalassa jo viisi minuuttia ja nää tuntuu vieläkin tosi hyviltä!" Pirre vannoo välineurheilun nimeen.
9. Leimaus rasteilla. "Olisi tietty voinut kysyä lähdössä, miten näitä leimauskortteja käytetään..." Todisteeksi rastien löytämisestä voi sitten vaikkapa ottaa kuvan jokaisesta käydystä rastista. Ei siitä mitään hyötyä ole, mutta kirvoittaa ainakin kohtalaisen epäuskoisia ilmeitä järjestäjien kasvoille, kun tästä agenttitempusta kertoo maalissa.
10. Maali. "Ette kyllä ikinä usko, mutta menitte suoraan kärkeen!!" Johtui lähinnä siitä, että meitä ennen oli maaliin tullut vain yksi keskeyttänyt joukkue. Mutta ah, se häviävän hetken kestänyt huuma...

Joo-o, mikä jalo laji. Ensi vuonna ei sitten enää anneta armoa kanssakilpailijoille, vaan kiskotaan mekin trikoot jalkaan ja näytetään niille, mistä on vehmaalaiset tehty.

Ohi syyskuun, läpi repalaisen lokakuun

Ja marraskuu on vasta tulossa!
Neljän kuukauden radiohiljaisuus on nyt päättynyt.

Maraton juostu, check. Kuten aiemmin mainittu, lahjattomat treenaa.
Herra X, palttua, check.
Herrat Y ja Z, palttua, check.
Pori Jazz, öööö, "check".
Kesäloma 3 päivää, check.
Ensimmäiset koulukisat, check.
Viimeiset koulukisat, check.
Unikeon juoksu, Naantali, check. Sain kaksi mitalia, jotten pahoittaisi mieltäni, koska olin viimeinen maalissa.

Joo-o, näyttää vahvasti siltä, että olen sittenkin tehnyt jotain kesän mittaan, vaikka juuri tuumiskelinkin, että taisi taas huiskahtaa muutama kuukausi niinkin hurjissa aktiviteeteissä kuin nukkuen ja töitä tehden. Eihän tuo lista kovin vaikuttava toki ole, mikä tietenkin johtuu siitä, että ihan oikeasti olen viimeisen kolme kuukautta lähinnä nukkunut ja nukkunut ja vain herännyt välillä käväisemään töissä tai verikokeissa. Lähinnä siis ohi heinäkuun, läpi repaleisen elokuun, sillä juuri tänään juttelin terveyskeskuksen kanssa ja sain tietää, että olivat arponeet minulle jo astetta paremmat veriarvot, aletaan olla enimmäkseen siis jo viitearvojen sisäpuolella. Syyskuu näyttää siis kaikessa pimeydessään arveluttavan valoisalta; tässähän täytyy alkaa pian keksiä uusia päättömyyksiä, kun kerran on hereillä!

Tapahtunut siis tähän mennessä:
Juoksutreenithän menivät aivan päin kuusikkoa, kuten kaikki jo tietävät. No, ei se mitään, Tuksholma, Oslon pääkaupunki kutsui Outia ja ystäväänsä Pirreä, jotka pakkasivat reput pullolleen lenkkareita ja pähkinöitä ja suklaata ja lähtivät "shoppailemaan" viikonlopuksi, kuten retkestä virallisesti tiedotettiin. Kaikki sujui mitä parhaimmin, jos nyt ei lasketa sitä, että ilmeni ettei Outi osaakaan käyttää kelloa ja myöhästyi 20 kilometrin väliajalta kiusalliset kaksi minuuttia jäätyään notkumaan edelliselle tankkauspisteelle. Matka siis katkesi siihen, mutta Pirre, joka keskittyi vähemmän kilpailunjärjestäjän tarjoamiin kulinaristisiin elämyksiin ja enemmän itse juoksemiseen, suoriutui hienosti maaliin saakka.

Kokemuksesta viisastuneena ja aavistuksen verran mahdollisesti sisuuntuneenakin Outi kuitenkin samalta istumalta vaati revanssia, johon tarjoutuikin mahdollisuus kolmea viikkoa myöhemmin Turun vehreissä maisemissa. Kellonkäytön kanssa oli edelleen hienoisia vaikeuksia ja neiti oli myöhästyä tällä kertaa jo startista. Onneksi käytössä oli aikaa nopeampi volkkari, raskas kaasujalka ja paatunut ammattikuski, ja niin saatiin Asicsit ajoissa liikkeelle. Ja maaliin asti! Hahaa, tehtävä suoritettu!

Näin siis yksi raksi lisää ennen kuolemaa tehtävien asioiden listalle. Toinen voitaneen merkitä onnistuneesta debyytistä kouluareenoilla Höpö-hepan kanssa, joskin toistaiseksi näyttää siltä, että yhteinen uramme oli siinä. Lyhytkestoinen ja voitokas, en paremmin sano. Tunnetustihan on parasta lopettaa silloin, kun vielä on huipulla. Ja kun on vielä hauskaa.

Koulukenttien superkaksikko tarkkailee, ettei kukaan saa hienompaa rusettia.

Pori Jazz puolestaan tarjoili tänä vuonna lähinnä sitä poria, jazz-osasto jäi vanhan tutun kaavan mukaisesti hitusen vähemmälle. Olutta sen sijaan oli riittävästi, samoin kuin hyvää seuraa ja auringonpaistetta. Ja mitä muuta sitä nyt nainen osaakaan toivoa? Korkeintaan dimangeja sormiinsa!

Jep jep, ja vielä ne ihmissuhteet. Voi veljet. Lyhyestä virsi kaunis. Lokakuussa voisi mennä treffeille, muttei ainakaan ennen.

Huomenna puolestaan järjestetään Suomen ensimmäinen täysimittainen rogaining-kisa. Pakkailin juuri tavaroita valmiiksi, osan sain jo reppuun asti. Suklaata on ja finrexiniä, ja naapurin mamma oli leiponut myös pullaa. Ei jää ainakaan eväistä kiinni. Muusta en sitten mene lupaamaan... Tavoitteena on löytää yksi rasti, mutta hätätilanteessa riittää, jos löydetään takaisin maaliinkin. Kahdeksan tunnin sarjaan rohkeasti lähdettiin, kun en keväällä tiennyt ilmoittautuessa, että aion olla kisaa edeltävät kaksi viikkoa flunssassa ja sitä edelliset pari kuukautta muuten vaan kipeänä. No, ei pidä antaa pikkuasioiden lannistaa. Suunnistustausta sentään on (loistava), Pirre on käynyt oravapolulla vuonna 80-jotain ja minäkin olen suunnistanut tokaluokalla koulussa. No, kaikkihan sen nyt tietävät, että aurinko laskee kaakkoon ja tuuli johtuu siitä että puut heiluvat, eli ei tässä ihan ummikkona olla lähdössä. Eränkäynti on enemmänkin veressä. Siksi otetaan ekstrapaketti laastaria mukaan.

Lahjattomat treenaa

Ha ha ha ha.

Koko projekti alkaa vaikuttaa aikamoiselta vitsiltä. No, kuka sitä nyt maratonia varten treenaisikaan, kyllähän tosimies sellaisen pikku sunnuntailenkin kylmiltään juoksee. Alan olla aika kiitollinen siitä, ettei kukaan tiedä tästä loistotuumasta mitään. He eivät kärsi jos he eivät tiedä, ja myöskin minä kärsin huomattavasti vähemmän kun kukaan ei ole pilkkaamassa tätä tuhoontuomittua projektia.

Noniin. Asiaan. Herra X ja muut sosiaaliset velvoitteet saavat nyt luvan saada palttua. Mä olen haahuillut nyt mulle vierailla mailla aivan liian kauan, aika palata tutulle polulle ja juosta. On jo kiire, tai itse asiassa myöhäistä. "Kolmessa viikossa maratonkuntoon"-tyyppistä ohjelmaa ei löytynyt mistään tietolähteestä, eli tässä aletaan oikeasti olla aikamoisessa liemessä. Ja pieni pää sekaisin kuin Pariisin liikenne. Saa nähdä. Palaamme ihmissuhdepalstalle kesäkuun yhdeksännen jälkeen, mikäli tilanne sellaiselta näyttää.

Kävin eilen sijoittamassa rahakasan sykemittariin. Ainakin se pitää rauhallisessa liikkeessä, kokeilin sitä tänään eka kertaa. Ikään kuin mä muuten jotekin kovaa juoksisin... Tänään oli testiajossa pidempi lenkki. Kuudentoista kilometrin kohdalla oli mennyt kaksi tuntia, sellaista kahdeksan kilometrin tuntivauhtia siis. Polvi oireili taas, mutta siitä syyttäisin vain itseäni, jäi taas vähän vähemmälle lähtövenyttelyt. Nolo moka, luulisi sitä joskus edes oppivan. Mutta kaksikymmentä meni rikki ja elossa ollaan edelleen. Tarkoittaa sitä, että jonkinlaista hullua toivoa vielä on. Ainakaan periksi ei anneta, ei ennen kuin taju lähtee ja jalat irtoaa.

Joo, tähän lähtöön ei nyt ollut enempää sanottavaa. Yritän olla aktiivisempi nämä viimeiset ajat. Ihmeiden toivomisessa, jos en muussa.

Walpuria.

Jessssh. Löysin jälleen kadonneen juoksuni. Kävin aloittamassa ihan varovasti tauon jälkeen, vajaa seiskan lenkki. Polviin sattui, henki ei ollut kulkea, tuuli otti korviin ja ahdisti, mutta muuten meni tosi hyvin... Hyvältä näyttää. Hah.

Kävin eilen kenkäostoksilla, Asicsit muuttivat meille. Meillä oli myyjän kanssa vähän näkemyseroja siitä, kuinka paljon mä juoksen ja millä tahdilla, se olisi tahtonut myydä mulle vähäisen ja kevyen käytön kenkiä (en vissiin näytä kovin vakavasti otettavalta tapaukselta), "nää täällä on sellaisille jotka juoksee vähän pidempiä lenkkejä ja noi on sitten maratoonareille, mutta katsotaan me tuolta toisesta hyllystä", mutta jonkun tovin siinä läyryttyäni sain neuvoteltua itselleni juuri ne kengät, joita halusinkin. Vähän jännitti, miten ne toimivat, mutta ainakin eka kerta tuntui oikein hyvältä. Saa nähdä sit noiden polvikipujen kanssa, nyt ei sattunut pelkästään se polvi joka oireili talvella, vaan molemmat ja aika paljon. Vähän kyllä epäilen että heikolla venyttelyllä oli osansa asiaan ja kyllähän tietenkin uudet töppöset oli erilaiset kuin mihin jalat on tottuneet. Rauhassa hyvä tulee.

Tosin! Saa nähdä miten tässä saa pään sisäisen rauhansa pidettyä. Nyt ei ole enää monta viikkoa jäljellä; enää ei armoa tunneta. PAKKO juosta, jos meinaa selviytyä. Alkaa pikkuhiljaa valjeta surkea totuus, jota olisi ollut ehkä syytä ajatella jo hieman aiemmin. Enää ei ole kovin varmaa, auttaako juokseminenkaan. Jos ei se, niin ei sit mikään. Hulluhan mä olen! Hyvänen aika. Huomenna lenkille.

Vappu meni rauhallisissa tunnelmissa grillaten. Nenän limakalvot ja kurkunpää ovat ihan auki savussa istumisesta (oli vähän enempi sellainen kokko-tyyppinen grilli), mutta ihan valkein nenin hienossa itsekurissa suoriuduttiin. Hyvää seuraa oli ja paljon ruokaa, mitä muuta sitä pieni ihminen osaisi toivoa. Eikä edes satanut räntää.

Juhlatuuli oli kyllä vähän maissa, Höpö-heppa kun sairastui viikonloppuna. Tilanne ei edelleenkään ole erityisen hyvä eikä varsinkaan selkeä, tässä vain odotellaan ja toivotaan. Kaiken aikaa on vähintään pieni pala kurkussa ja mahassa hieman hassu olo, pää säpäleinä huolesta. Ei oikein tunnu joutavanpäiväiset ihmissuhdekiemurat miltään enää, joskaan ei kyllä juuri mikään muukaan. Nolottaa melkein kun on ajatellut niin paljon itseään ja olemattomia huoliaan viime aikoina. Mutta tosiaan, oikein muuta ei ole tehtävissä kuin toivoa. Niihin hommiin siis.

Puutarhatontun seikkailut

Juoksupäiväkirjassa tuntuu olevan hinta-laatusuhde vaikka kuinka hyvin kohdallaan. Kun se kerran tulee ilmaiseksi, ei siinä sisältöäkään ole. Tässä olisi kuutisen viikkoa aikaa saada juoksu kulkemaan ja kunnolla. Pirre on hulvattomassa räkätaudissa ja minä aristan edelleen sitä nilkkaa. Eipä taida auttaa, nyt teipataan ja sitten juostaan. Missähän vaiheessa realismi ensi kerran läpsäisee oikein kunnolla poskelle "ei tästä oikeasti mitään tule"? Varmaan sitten lähtöalueella. No, yrittää voi aina, ja onpa sitten työkavereilla pilkattavaa ontuvassa ja hiertyneessä tontussa, joka luuli itsestään liikoja.

Viikonloppu kului rattoisasti perinteen paikkaa tavoittelevalla Tunti Turussa-risteilyllä, jolta selvittiin hienosti ilman ankaraa krapulaa tai yhtäkään käyntiä ensiavussa. Olin kovin iloinen päästessäni hetkeksi pois pienistä ympyröistäni, vielä onnellisempi kun sain palata niihin. Kotona oli ihastuttavan hiljaista, tosin muurahaiset olivat muuttaneet sokeriastiaan. Neuvottelemme edelleen asumisjärjestelyistä, toistaiseksi niitä kipittelee vähän siellä ja täällä. Olisin paljon tyytyväisempi, jos niitä olisi enimmäkseen jossain aivan muualla.

"I know I'm gonna die so my revenge is living well"

Kesä ja viikonloppu. Jokiranta ja kylmä olut. Voi mikä onni!

Venynyt nilkka on pitänyt mut tiiviisti poissa kaidalta tieltä; mitä laajemmat liikkeet, sitä enemmän on naurattanut. Heräsin eilen aamulla siihen kun en uskaltanut avata silmiä kun en osannut arvata missä olen. En tiedä, ovatko tällaiset viikonloput välttämättä hyväksi minulle, mutta ainakin olen hulvattoman hyväntuulinen.

Julkistan nyt uuden loistavan ihmissuhdeteorian. Olen nyt asioista mieltä, ja tätä mieltä niistä olen: Minusta sitoutuminen on anaalista. Erityisen paljon samasta osoitteesta on se, että sitoutumaan pitäisi ruveta saman tien, kun jonkun jossain tapaa. Mikä ihmeen järki on siinä, että pitäisi käydä miettimään häitä ja muuta roskaa jonkun kanssa, jonka kuullen ei kehtaa edes piereskellä ja jonka kengille ei ole oksentanut ja josta ei ylipäänsä tiedä onko se susi vai karhu. Eli, ehdotan täten itselleni satojen treffien käytäntöä. Koska vuodessa on 52 viikkoa ja viikossa noin 1-2 treffit, nopean laskuopin mukaan tämä vaihe, jona ei vaivata päätä maallisilla asioilla vaan vain humputellaan ja pussaillaan, kestäisi noin puolestatoista kahteen vuotta. Luulisi, että tässä ajassa pääsee suunnilleen selville, kuinka kiinnostunut on hautapaikan jakamisesta sitten myöhemmissä elämänvaiheissa. Hoppuilulla ei saa kuin maksa-arvot nousemaan, arvelen.

Ja ihan lisätietona: ostin tänään neljättoista irtoviikset. Heräteostokset ovat elämän suola.

Ain laulain työtäs tee

Hipheijaa, ensimmäinen työviikko ja suurin osa pääsiäisestäkin on nyt klaarattu kunniakkaasti. Yksi vekki poskessa ja nilkka paketoituna, ei hullumpi saldo. Ja kahdeksansataa kilometriä iloista kotimaanmatkailua suoritettuna, Laukaakin siis tuli koettua.

Töihin paluu oli suoranainen kulttuurishokki. Maanantai meni vielä käsittämättä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tiistaiaamuna en ollut uskoa että oikeasti pitää nousta kun herätyskello piippasi 20 yli viiden. Mitä hiittä, minähän olin siellä jo eilen... Äkkiäpä sitä vaan rutiineihin pääsee kiinni, nyt jo tuntuu ettei olisi ollut talvea välissä laisinkaan. Kaikki oli paikallaan, vanhat tutut työkalut ja puut ja työkavereiden hilpeä joukkio. Eikä mitään pehmeää laskua ollut tarjolla, suoraan vaan vihellellen työhön kiinni. Vähän tuli kyllä takapakkia puolessavälin viikkoa, kun onnistuin vilustuttamaan itseni, kuumeisena siis hortoilin keskiviikon ja torstain lehtipuhallin selässä pitkin tonttia, tuli varmasti aivan erityisen hyvää jälkeä. Torstai varsinkin oli aivan viikon suosikkipäivä, lähdin töistä suoraan tuuttaamaan Keski-Suomea kohti. Etupenkillä patteri piristäviä juomia ja takakontissa kesärenkaat. Liikenneturvallisuutta, se on päivän sana.

Juoksut jäivät vähän vähäiselle viikolla siis sattuneista syistä, torstaina kävin hölköttämässä muutaman kilometrin perille päästyäni lähinnä raajojen palautteluksi pitkän istumisen jälkeen, mutta siinäpä se sitten olikin. Tiistaina olin tunnilla ratsastamassa, joskin ensimmäisen vartin jälkeen pohkeet kramppasivat niin että soi. Ongelma ratkaistiin kätevästi vähentämällä jalustimet nollaan. Olin ihan varma että vähintäänkin taitan niskani ja kuolen tai ainakin putoan, mutta ylpeydestä ja hämmästyksestä edelleen sekaisena voin esitellä uuden ominaisuuteni: tasapainoaisti. Tadaa!

Tänään olin harjoittamassa estehyppytaitojani Höpö-hepan kanssa. Näyttävyys ennen kaikkea, tehtiin pari niin loisteliasta kieltoa että katsomokin jo hämmästyi, kun en keikahtanut alas asti. Kieltämättä oli aika häkeltynyt olo, kun tilanteen selvittyä havaitsi toisen nilkan lepäävän satulan takakaaren päällä (ja oman ahterin sen nilkan päällä) tai toisen nilkan vuorostaan olevan venähtänyt. Olen yllättäen kuitenkin ollut varsin pitkälti naama idioottimaisessa virneessä koko illan. Ensi kertaa tuntui siltä, että minulla oli jotain sanomista siihen, mihin suuntaan mennään ja mitä nopeuksia käyttäen. Ehkä tästäkin siis selvitään yhtenä kappaleena tai korkeintaan muutamina, mutta selvitään kuitenkin.

Sillä selviämiseenhän minun elämäni muutenkin tuntuu perustuvan, viis muutamista raajoista.