... että loppukesä menee jalka paketoituna siniseen lasikuituun. Mitä suorempi ja tasaisempi asfaltti, sitä salakavalammin se nakkaa nurin. Tällä kertaa säästyivät nivelsiteet, mutten enää voi sanoa että en ole murtanut yhtään luuta.
Tiistaina olin niin hämmästynyt tapahtuneesta etten älynnyt edes olla pahoillani, mutta keskiviikkona alkoi ottaa päähän, erityisesti illalla kun sulakkeet paloivat ja piti yhdellä jalalla hypätä pihalla vaihtamassa sitä (kolmesti) ja vielä sen jälkeen kiivetä jääkaapin yläkaappiin irrottamaan pistoketta kun epäilin sen olevan syyllinen ja ajattelin että eipähän ainakaan sytytä sitten koko torppaa tuleen.
Nyt puoli viikkoa myöhemmin, kun pahin kipu tuntuu olevan ohi (ja sähkömies on käynyt toteamassa että syyllinen olikin kahvinkeitin), alan olla jo rauhallisemmin mielin onnettomuudesta. Vastalöytyneelle juoksurutiinille tässä nyt saa sanoa heipat, eikä kovin paljon muutakaan ulkoliikuntaa pääse varmaan lähiaikoina harjoittamaan, mutta jotain kevätjuhlaliikkeitä sentään olen saanut suoritettua olkkarin lattialla. Mikäli murtuneen nilkan paranemista voi korreloida kivun määrään, voin olla hyvillä mielin. Kivuttoman koiven kanssa on muutenkin mukavampi sairastaa.
Mutta puhutaanpa mieluummin iloisemmista asioista. Edellisestä postissa jäi mainitsematta kevätretki Glasgow'hun, joka tehtiin, no, keväällä. Päätimme että se saa luvan olla tuuletusmatka viimeisten harkkatöiden palautuksen ja hillittömän tenttiinluvun aloituksen välissä, ja hyvinhän se sellaiseksi kävikin. Eli perjantaina noin kello kuusi lähetin sen vimpan harkkatyön (oikolukematta) ja kahdeksalta oltiin jo junassa. Kiva hotelli meni kyllä suoraan sanoen vähän hukkaan, kun kaaduttiin vaan suoraan sänkyyn, ja aamulla oli aikainen herätys. Lähdettiin nimittäin katsomaan Hoka Highland Fling -ultrajuoksun startti.
Rappukäytävän kynttelikköön oli jätetty valot aikaisille linnuille.
Olin aiemmin saanut selville
Läskimaijan blogista, että paikalla olisi suomalaisia juoksijoita. Vähintäänkin siis reilua, että paikalle lähdetään kannustamaan reipashenkisiä maamiehiä matkaan. Aamun sarastaessa pyörittiin lähtöalueella pohtimassa, minkänäköisiä ukkoja tässä sitten on tarkoitus kannustaa.
Ensin oli vähän hiljaisempaa.
Mutta auringon noustessa alkoi porukkaakin kertyä.
Ja lopulta bongattiin etsimämme urheilijamme,
jotka olivat ovelasti naamioineet itsensä lippuhuiveilla.
Kohtaaminen oli iloinen yllätys puolin ja toisin (oletan). Aamu näytti ihan huikean kauniilta, Partasta jopa vähän kadehditutti kun ei itse päässyt tien päälle. Ehkä ensi vuonna. Tällä kertaa tyydyimme huiskuttamaan tsempit kilpailijoille ja lähdimme tämän jälkeen aamutorkkujen kautta aamiaiselle kasvitieteelliseen puutarhaan.
Kukkahommia.
Ja aamukahvihommia.
Sattumalta olimme saaneet selville, että
Scottish Bike Show oli meneillään samana viikonloppuna, ja niinpä suuntasimme seuraavaksi sinne. Paikan löytäminen oli varsinainen ohjelmanumero (ilmeisesti opasteet oli koettu turhaksi rahanmenoksi), mutta kun lopulta pääsimme areenalle, totesimme että kannatti tulla. Näytteilleasettajia oli mukavasti paikalla, yleisöä taasen meidän onneksemme ja järjestäjän epäonneksi vain kohtuullisesti, joten kaikille standeille pääsi tungeksimatta.
Nähtiin taitavasti temppuilevia nuoria herroja.
Ja kauniita pyöriä.
Ja Partanen pääsi kokeilemaan millaista on ajaa velodromilla.
Kamalaa ja hauskaa kuulemma.
Fiuuu, siellä se menee!
Lisäksi ulko-expoalueelle oli järjestetty testirata, jossa sai käydä kokeilemassa pyöräuutuuksia. Siellä käytiin vielä ihmettelemässä ja vähän ajamassakin ennen kotiinlähtöä. Ja kun illalla päästiin vihdoin kuolemanväsyneinä kotiin, oltiin kyllä sitä mieltä, että oli ihan huikean hyvät messut ja huikean hyvä reissu ylipäänsä, eli ensi vuonna laitamme tapahtuman taas kalenteriin.
