Omppukuski

Note to myself:
Jos sitä ei kutsuta maastoautoksi, sillä kannattaa ajaa tiellä.

Kätköilyä

Kätköretkemme II sujui jo pilottijaksoa huomattavasti paremmin.

Asiaa edesauttoivat topografiset kartat (ok, ei puhelinluettelon kartta ihan kaikkeen pysty), tiekartasto, paarmat poistava tuuli ja kunnolliset eväät (salmiakkia, suklaata ja kolaa, tietty). Lisäksi sää oli mitä mainioin, tuulesta huolimatta, aurinko paistoi mutta ei niin kuumasti että suklaa olisi sulanut autoon.

Reittisuunnitelmassa oli viisi kätköä ja Kustavin Savipaja. Suunnitelman noudattaminen tuotti jälleen kerran aavistuksenomaisia ongelmia, mutta tästä huolimatta onnistuimme löytämään kolme reitille osuvaa kätköä sekä yhden ylimääräisen. Yksi jäi löytämättä sitkeistä etsinnöistä huolimatta (ei, "metsässä kiven alla" ei ole suosikkipiiloni, sillä metsässä usein on niitä kiviä aika riittävästi) ja yksi ihan vaan unohdettiin. No, ehtiihän sen, se on ihan sen löytymättömän kulmilla.

Jumissa.

Yhtä kaikki, saldo oli erinomainen, tai vaikka ei olisi ollutkaan, niin olimme silti oikein hyvällä tuulella kotiin palatessa. Lisäksi Vuosnaisten lossirannassa sijaitsevassa kuppilassa on ihan ältsin hyvä seisova pöytä, suosittelen, ja Savipajan munkkirinkilät olivat täysin maineensa veroisia (ja villit possut herttaisia). Ja lossilla on aina kivaa ajaa! Reissun ehdoton huippuhetki.

Lossi keltainen, Sirkun paita sininen.

Ja jälleen olemme viisastuneet lajin suhteen. Itse äänestän tässä vaiheessa uraa, gepsittömänä, etsittäväksi lähinnä nähtävyyksien/muistomerkkien/muiden selkeästi tunnistettavissa olevien paikkojen kätköjä, sillä kahden kerran kokemuksella näyttäisi, että pelkän kartan kanssa on aika haastavaa löytää satunnaisen metsän keskeltä satunnaisen kiven alta yhtään mitään muuta kuin käpyjä. Tietenkin voin olla väärässäkin, ehkä elämä ei muutu yhtään sen auvoisammaksi gps kädessä. Tai sitten muuttuu. Tutustumme tilaisuuteen, jahka mahdollisuus sellaiseen tarjoutuu.

Sellaista. Tänään sataa. Selkää särkee. Pitäisi käydä juoksemassa ja päättää, mitä tekee ensi lauantain suhteen. Viime viikonlopun kesäjuhla-hää-yhdistelmä oli mun selkävialleni hieman liikaa. Pitkään aikaan se ei ole oireillut näin huolella, vaan nytpä oireilee. Mutta katsotaan, eikä synkistellä.

Teen-jotain-lauantai

Eläköön teemalauantait!

Vaikka en-tee-mitään-lauantai onnistui onnistui hyvin, päätin viime viikolla viettää matkustan-lauantain, ja suuntasin Golffin kuonon kohti Helsinkiä. Raision kohdalla Golffi kuitenkin halusi alkaa viettää en-matkusta-mihinkään-lauantaita, joten jouduin dumppaamaan sen Turkuun (sain sentään vokoteltua sen sinne asti) ja jatkamaan matkaa yhdessä veeärrän kanssa. Päivä oli aivan superonnistunut, Riikka jos joku on maailman parasta shoppailuseuraa. Kaikki mitä tarvitsen ensi viikon häihin on nyt valmiina, ennennäkemättömän aikaisin, PAITSI tietenkin kortti ja kynsilakka ja sukkahousut ja ja ja ... No siis kaikki sellainen, jota kuuluu juosta hakemassa ympäri kylää tunti ennen seremonian alkua.

Tänään puolestaan, vertailun vuoksi, vietän yhdistettyä en-matkusta- ja teen-jotain-lauantaita. Esimerkiksi sen kortin voisi tehdä (ha-ha). Pitäisi varmaan myös ajatella hieman sadonkorjuuta (viinimarjat), nurmenleikkuuta, juoksemista ja sen sellaista, mitä nyt kesäisin tavataan ajatella. Saa nähdä mikä viikonlopun saldo sitten on, voi tietenkin olla että sattumalta vahingossa käsiini osuu jokin hyvä kirja, enkä saa tehtyä mitään ennenkuin olen lukenut sen jatko-osineen, mukaanlukien myös ne, joita ei ole vielä kirjoitettu. Toisin sanoen voi mennä vuosia, ennen kuin saan tehtyä oikeasti mitään.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Taitaa olla aika alkaa se teen-jotain-osuus. Mistäs sit aloittais?

En-tee-mitään-lauantai

Erinomaista ehtoota.

Vaikkei nyt vielä mikään ehtoo olekaan, mutta sitäkin erinomaisempaa. Välttelin koko viikon aktiivisesti kaikenlaisia viikonloppusuunnitelmia ja eläköön, se onnistui! Tänään olenkin nukkunut pitkään (no, hmph, "pitkään"), lukenut aamiaisen kanssa Hööksin kuvastoa, syönyt viinereitä ja surffannut netissä ja mankeloinut lakanoita ja nukkunut tietenkin päiväunet. Ehkä parempaa ei olekaan!!

Viikko töissä oli ajoittain silkkaa itsemurhaa, ajoittain vain kohtuullisen raivostuttavaa. Viime viikonlopusta jäi univelat (silloin välttely ei onnistunut ihan yhtä hyvin) joita en sitten ehtinyt viikolla nukkua pois kun oli niin halvatun paljon kaikkea äärimmäisen tärkeää tehtävänä, kuten vieraiden viihdyttämistä ja kirkkoveneen soutua. Niinpä, kun työmaa näytti taas muutamaan otteeseen ne toiset, pyöreämmät poskensa, päädyin kerran jos toisenkin paiskomaan haravoita ja muita käteen sattuneita kappaleita. Viimeinen niitti tuli perjantaina, kun iltapäivällä havaitsin että työkavereista ei näkynyt kuin auton perävalot portilla, kun mulle oli taasen aamupuolesta sanottu erikseen että turha pyytää apua omalle tontille kun kaikilla muilla on niin kiire. Kiire?? Kotiin vai??! Haistakaatteen kuulkaas komposti, ette ole ainoat jotka eivät tahdo jäädä happanemaan koko viikonlopuksi porttien sisäpuolelle. Taitaa tulla välitöntä palautetta maanantaina...

Mutta nyt olen nukkunut! Ja syönyt! OI! Ahteriin koskee, olin eilen täti P:n kyydissä, käytiin hakemassa se ja Ruuna Reipas laitumelta talliin, sillä jälkimmäinen matkusti osallistumaan estekisoihin tänään. En olekaan tainnut viimeiseen pariin kuukauteen olla kuin kerran ratsailla, eli pitäisi varmaankin alkaa suunnitella jonkinsortin comebackia jälleen. Kenen kanssa ja missä, en tiedä, mutta kaipa se suunnitelma senkin sitten kertoisi.

Ratsastelun sijaan olen käynyt nyt kerran tai pari viikossa soutelemassa kirkkovenettä, joka vasta onkin aikamoista keskivartalotreeniä. Porukka on kerrassaan mainiota ja laji siitä erinomainen, että siinä saa itsensä juuri niin kipeäksi kuin haluaa, ellei sitten tule yllytetyksi soutamaan vähän reippaammin kuin oli tarkoitus. Mutta niinhän ei minulle tietenkään voisi käydä. Juoksemassa olen nyt käynyt vähintään kolme kertaa viikossa, en tosin paljoa kerralla, mutta silti. Voi olla, että Helsingissä viiden viikon päästä nähdään varsinainen via dolorosa, mutta ei se mitään! Olen jo henkisesti varautunut keskeyttämään, onhan sitten vielä toinen yritys myöhemmin syksyllä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka olisi kova ja sinnittelisi maaliin saakka. Tai no, kyllä sen melkein tietää.

Omakotiasujan onnea.

Aitaa laitettiin. Tuli kallio vastaan. Helppo sellaiseen on mitään pystyttää.

Astianpesukone kyllästyi maalliseen vaellukseensa. Nyt on keittiön lattia auki ja kone itse pihalla odottamassa loppusijoitusta.

Tosi jees.

Ainiin, ja sitä kokkoa ei sit poltettu ollenkaan. Kyllä kesä on hienoa aikaa.

Johannes, juhlista jaloin

Jahans, taisi olla viimeinen kerta kun kutsun kollegoita kylään...

Kun tähän asti vieraat ovat ymmärtäneet asiaankuuluvasti mykistyä upeiden tilusteni äärellä tai korkeintaan huokailla kunnioittavasti kansallisromantillisia huokauksia torppani varjossa, ei tänään paljoa armoa jaettu työkaverin poiketessa käymään. Okei, okei, ehkä nurmi on hiukan pitkää ja ehkä kukkapenkissä kasvaa pari nokkosta ja ehkä kuusiaita on päässyt venähtämään viitisentoista metriä ylimittaan, mutta eikös se ole vain ihanasti villiintynyttä ja kuin salaisessa puutarhassa konsanaan, mikäli akkainlehtiä olisi uskoman. Polku seikkailuun suorastaan, ja varsinainen seikkailuhan taitaa tuo nurmenleikkuu jo noilla heinänkorkeuksilla ollakin.

Tässä on tosiaan ehtinyt vierähtää päivä jos toinenkin edellisesta päivityksestä, jolloin on näemmä vaihdettu renkaita oikein urakalla. Kohtahan ne saa jo vaihtaa uudestaan, päivät jo pian alkavat lyhentyä ja ilmat viiletä. Ainakin juhannus pääsi yllättämään ihan täysin, vastahan oli huhtikuun alku ja nyt on jo kesä puolessavälissä melkein. Älytöntä! Onko sitä nyt virallisesti saavutettu vanhuus kun tuntuu että aika lähtee kuin matto alta ja itse ei osaa kuin lentää selälleen ja hämmästellä, mitä tapahtui (olipa ontuva vertaus, lieneekö sekin vanhuudenheikkoutta)?

Mutta mikäs tässä ollessa. Flunssa on jo sairastettu ja nilkka venäytetty ja melkein jo parannettukin, sekä omat että muiden synttärit ja vain muiden polttarit juhlittu, ihmetelty upouusia pikku hevosia ja poneja, joita tänä kesänä tuntuu syntyvän joka toisen omenapuun alle ja koottu grilli ja grillattukin. Töissä alkukesän kiireestä selvittiin kohtuullisella määrällä ylityötunteja (ehkä noin viiden tai kuuden käden sormilla kun laskee niin saa melko paikkaansapitävän tuloksen) ja nyt pitäisikin olla sitten aika rauhallisenpuoleista sinne marraskuulle asti. Tutustuin tänään uuteen lajiin, vesialtaiden puhdistukseen, ja sanotaanko että näyttävyys ja tehokkuus olivat hyvin pitkälti käänteisessä verrannossa tässä (liian) pitkävartisella haavilla suoritettavassa toimenpiteessä. Sain sentään saaliiksi muutakin kuin ne kaksi käpyä ja kissan, joiden etukäteen arveltiin joutuvan uhreiksi, joten otan kainostelematta kaiken kunnian, joka vain tarjolla on.

Lihat kypsyvät kun tarpeeksi odottaa. Sama koskee ruokailijoita.

Juhannus, tosiaan. Suunnitelmia ei tänä(kään) vuonna ole, kiitos vakaan inhon juhlapyhien pakkojuhlintaa kohtaan. Töissä on huomenillalla ruokaa ja kokko, sillä mennään. Viime vuonna lähdin jo ennen kokkoa ja missasin tietenkin hienon pätkän, kun se olikin syttymisen sijaan sammunut. Tänä vuonna en aio jättää moista viihdepalaa väliin, joskin pidän mahdollisena, että tällä kertaa ei ole sytykkeissä säästelty, saati sitten sytytysnesteissä. Jos olisin Matti, sanoisin tämän olevan "lupaus seikkailusta", mutta kyseessä voi myös olla lupaus sankasta savusta ja palaneista kulmakarvoista.

Jep jep. Sirkun pitäisi tulla tänne grillailemaan, tai ainakin sen grilli ja lihat ovat täällä, mutta sää näyttää ikävästi pilvistyvän iltaa kohden. Lisäksi on nälkä. Parasta siis painua jääkaapille saman tien.

Renkaanvaihtobileet

Joka vuosi, kevään koittaessa on tarkoitus että autoihin vaihdetaan renkaat. Näin tänäkin keväänä, sillä nastoilla on tylsää ajaa koko kesä ja lisäksi tarvitaan hyvä syy juoda olutta ja syödä pitsaa. Koska renkaanvaihto omassa pihassa aiheuttaa kylänlaajuista huomiota, tehdään se Pirren luona.
Tarvikkeet:

1 kpl Outi
1 kpl Pirre
1 kpl Sirkku (lisävaruste)
2 kpl pitsa
4 kpl kesärenkaita
1 kpl auto
2 kpl tunkki, joista
1 kpl käyttökelvoton ja
1 kpl punainen
1 kpl haarukka
1 kpl kissa, mieluiten Onni
1 kpl lauta, jonka päälle (punainen) tunkki laitetaan, ettei se uppoa Pirren pihamaahan
x kpl olut


Aloitetaan. Ensin pitsat uuniin ja oluet pöydälle. Sitten pitsat pois uunista ja kissa pöydälle. Tämän jälkeen pitsat pöydälle ja oluet kitusiin (tällä välin kissa on mennyt tuolille). Tämän jälkeen pitsat kitusiin, uudet oluet pöydälle ja kissa lattian ja toisen tuolin kautta uudelleen pöydälle. Lisää olutta, kissa ulos. Kissa sisään. Kissa ulos. Olut. Pirre ulos. Kissa sisään. Sirkku ja Outi ulos. Kissa ulos.

Auto kuoppaan. Renkaat pois takaluukusta. Olutta. Manuaalin etsimistä. Tunkin etsimistä. Punainen tunkki ei toimi. Olutta. Pirre saa tunkin toimimaan sillä välin kun Outi löytää toisen joka ei toimi. Sirkku hakee lisää olutta. Outi hakee auton käyttöohjeet. Pirre ei hae mitään. Kokeillaan auton nostamista, ei nouse. Tunkki uppoaa pihamaahan. Siirretään auto. Nostetaan auto uudestaan, nousee. Irrotetaan rengas värkillä, jota Outi kutsuu haarukaksi (ei se lusikkakaan ole). Tunkki alkaa upota uudelleen, laitetaan kesärengas nopeasti paikalleen. Sirkku irrottaa muista renkaista pölykapseleiden sijaan vanteita, Outi estää. Sirkku siirtyy irrottamaan renkaiden pultteja. Pirre kiristää edellisiä. Outi siirtää tunkin. Lisää olutta. Outi muistuttaa, että pitää muistaa vittuilla ensi tilassa hieman Petelle, joka käy vaihdattamassa huoltamolla renkaat omaan autoonsa. Kuinka kädetöntä. Sirkku laittaa pölykapselin paikalleen. Ensimmäinen rengas vaihdettu.

Toistetaan vielä kolme kertaa, jolloin kaikki neljä rengasta on vaihdettu ja oluet juotu (aikaisemmin ei kannata lopettaa, vaihtaa vaikka mieluummin jonkun renkaan kahteen kertaan). Laitetaan loput pölykapselit paikalleen ja todetaan homma valmistuneeksi. Kerätään oluttölkit auton konepelliltä. Laitetaan autonovet lukkoon ja kävellään kotiin.

Toden totta, alan jo etäisesti ymmärtää miehiä, jotka kaiken aikaa värkkivät autojensa konepeltien alla. Jos renkaidenvaihto jo on noin hauskaa, kuinka upeaa onkaan öljynvaihto tai moottorinvaihto!!

Kummitteleva tarhuri

Mikä loistava ilma!
Aamulla oli tosin hiukan kylmä, ja kun olin jo valmiiksi kökkinyt puolitoista päivää ruusupenkeissä leikkuupuuhissa, ei veri tahtonut muutenkaan kiertää varpaisiin asti. Pientä pukkilaukkaa vain sitten ympäri ruusutarhan (Entiltä opitut kuviot) ja johan lämpeni.

Sittemmin olen jo kotiutunut, syönyt, nukkunut, syönyt uudestaan, käynyt Entin kanssa lenkillä, leikkinyt sen kanssa parturileikkiä jossa minä olin parturi ja Entti asiakas (luultavasti se haluaa vaihtaa ensi kerralla, sen verran kiinnostunut se oli saksista) (luultavasti tosin lähinnä niiden lyömisestä mun selkään), kotiutunut jälleen ja nyt pitäisi ottaa vielä kolmas kierros syömistä ennen kuin ohjelmassa on lisää nukkumista. Miten se vanha viisaus menikään... "Älä jätä mitään sellaista huomiselle, minkä voit tehdä jo tänään, sillä jos pidät siitä, voit tehdä sen huomenna uudestaan" tai jotain sinnepäin. Syöminen on mukavaa, sitä kannattaakin tehdä tosi usein, mutta töihin puolestaan en aio hairahtaa kahta kertaa samana päivänä. Paitsi juhannuksena tietty, mutta silloinpa menenkin toisella kertaa sinne syömään. Hah.

Tänä keväänä olen saanut kaksin kappalein uusia tuttavia: ensin Vehmaan väkiluku lisääntyi yhdellä pienellä ihmisellä ja tästä muutaman viikon jälkeen, karkauspäivänä, syntyi veljelle ja tämän vaimolle pikkuruinen tyttö. Suloisia ihmisenalkuja kerrassaan, ja erityisen ilahtuneeksi ja ylpeäksi tulinkin, kun sain kunnian toimia molemmille kummina. Kaksi viimeistä viikonloppua ovatkin olleet yhtä juhlahumua, kun nimiä on annettu. Ja hienoja nimiä annettiinkin!

Tässä vielä kuvasatoa viime viikonlopun ristiäisistä: Pieni Iris ja pummitäti Outi. Toista naurattaa, toista ei.

Ja tässä sitä edeltävältä viikonlopulta: Pikku Tilda kummeineen.
Huom. Tildan ja kummisedän sävytetyt tutti ja solmio, takuulla olivat sopineet etukäteen...

Tänä viikonloppuna on vuorossa paluu arkeen. Koska omenapuiden leikkuuaika on jo mennyt, ajattelin että voisin edes etsiä sahan ja tikkaat. Pihaa pitäisi muutenkin hieman ropata, ettei tarvitse joka kerta punastua, kun joku ajaa ohi. Vaikka taitavat olla jo tottuneet. Eihän sillä suutarin lapsella kenkiä ollut, ja puutarhurikin pitää kuokkaansa vakan alla.


Minä kylvän vihreän nurmikon joka kasvaa apilaa
Ja vehmaalta tuoksuu tarhassa kun tuuli puhaltaa

Älä huolehdi turhaan tarhuri, saat siemenet itämään
Voikukkia kasvaa varmasti ja vaikka et kylväkään

Minä ruusun istutan tarhaani, jalon, vahvarunkoisen
Ja kun ruusu nuppunsa aukaisee, koko päivän iloitsen

Älä huolehdi turhaan tarhuri, saat ruususi kasvamaan
Ja sen piikit tunnet varmasti jos kukka ei puhkeakaan

Ja lintulautoja joukoittain panen puihin korkeisiin
Lahorastaat aamulla laulavat, minä herään säveliin

Älä huolehdi turhaan tarhuri jos lähtevät laulajat
Niin harakat saapuvat varmasti ja ne puissasi nauravat

(Puutarhurin laulu, Aale Tynni)

Aika rientää...

...kun on mukavaa.
Ja rientää se näköjään, vaikkei olisi edes kovin mukavaakaan.

Hirveä homma tällainen, kun kerran jättää kirjoittamatta, niin sitä putoaa kärryiltä kuin mummo lumeen ja aita on vihreää ja ruoho matalaa eikä kellään ole enää mitään sen viisaampaa sanottavaa, vaikka kynttilä on vakan alla ja pyy pivossa ja sitäpaitsi tulin, vaikka en nähnyt mitään enkä taatusti voittanut.

Olin tänään näyttämässä mun kipeää pohjetta terapeutti-kansanparantajalle. Se sanoi että olen vino oikealle, joka selittää kaikin puolin sen, miksi muksahtelen hevosen selästä aina samalle puolelle. Nyt olen oikaistu ja ja väännelty ja käännelty, mutta pohje särkee edelleen, eikä siihen puolestaan ole mitään syytä. Mutta suolaa tarttisi syödä, se kai sitten pitää kansan terveenä ja terapiavapaana.

Ja huomenna on jo perjantai!

Zen ja karjalanpiirakat

Vietän parhaillaan vaihtoehtoista perjantai-iltaa.

Tai mikä vaihtoehtoinen tämä on? Vaihtoehto mille? Ainahan mä perjantai-iltaisin olen kotona ja teen jotain typerää. Tänään paistan karjalanpiirakoita ja laulan kovalla äänellä Lemon Treetä. Villapaitakin näkyy olevan nurinpäin. Kaikki miespuoliset henkilöt voivat nyt kuorossa kiittää sitä, etten seurustele (ja ristiä sormensa siltä varalta, ettei osuisi kohdalle, jos tilanne sattuu joskus muuttumaan). Paistaminen sujuu paremmin kuin laulaminen, ja pellillä olevista lopputuloksista voi päätellä, miltä täällä kuulostaa. Kuvia en ota enkä laita. Syystä.

Muutaman viikon takaisesta ekasta yrityksestä rohkaistuneena vaihdoin tänään vehnäisten ja rukiisten jauhojen suhteen lähemmäksi alkuperäistä karjalaista, mutta muita suuria fyysisiä muutoksia ei projektissa ollut. Siksipä ihmettelinkin, kun kuoriletuista tuli varmaan kaksi kertaa isompia kuin viimeksi, mutta tästä huolimatta puuroa jäi yli (viime kerralla tietty meni tasan, moukantuuria). Ihmeellinen on mittasuhteiden maailma. No, joka tapauksessa, ajattelin nyt siis olevani niin professionaali jo alalla, vankalla yhden kerran kokemuksella, että arvelin voivani alkaa työstää hieman rypytyspuolta. Yllättäväähän ei sinänsä ole, että mummin aikanaan paistamat piiraset tapasivat olla aavistuksen eri näköisiä kuin omat nykyiset luomukseni. Ja voinkin seuraavaksi kertoa, että muuntelu tässä lajissa on ihan hurjan hankalaa. Vaihtoehtoina ovat lähinnä a) kamala, b) vielä kamalampi, c) tunnistamaton mutta mahdollisesti vielä syömäkelpoinen (pimeässä ja yksin) ja joissain tapauksissa d) joku muu, mikä, kun sanat eivät enää riittäneet.

Aloin muistella (siinä laulamiskiireitteni ohella) kaukaista 80-lukua, jolloin mummin luona ahkerasti paistettiin. Toiset ahkerammin kuin toiset, sanoisin että omalla kohdalla oli hieno saldo kaksi piirakkaa per paistokerta. Silloin oli tapana että mummi hoiteli kuorien teon ja rypytyksen ja pappa oli siinä välissä puurovastaavana. Ja kuinka ollakaan, jostain takavasemmalta tuli mieleen mummin lausahdus ihan tästä muutaman vuoden takaa tätä idylliä rikkomaan. Sanatarkasti en sitä muista, mutta sisällön pointti oli se, ettei ole tullut juuri leivottua, kun pappa ei ole enää hoitamassa puurohommia. Ahaa! Oivallus! Karjalanpiirakan syvin olemus ei olekaan siis rypyissä vaan täytteen asettelussa! Harmi vaan, että olin tähän päätelmään päästessäni hassannut jo kaikki kuorilettuset, joten en päässyt vielä suorittamaan käytännön harjoituksia. Ensi kerralla siis. Jos vielä tunnen itseni yhtä valaistuneeksi.

Ja niin tosiaan, aiheesta seuraavaan, löysin vihdoin kuvan niistä punaisista ratsastussaappaista, joista olen ehkä joskus ohimennen maininnut. Kyseessä siis on Tretornin eka ja toistaiseksi ainoa saapasmalli, tällainen:

Voiko itseään kunnioittava ratsastaja ajatella pukeutuvansa muunlaisiin saappaisiin? Enpä usko.

Siivouspäivää.

Olen tänään yrittänyt siivota vähän kaikkea, joka on johtanut siihen, että sotku, joka oli vielä aamulla hallitusti eristettynä muutamiin kohteisiin, on nyt levinnyt koko kahdeksallekymmenelle neliölle. Mikään ei ole näköjään turvassa, vaatehuoneenkin sain lähes räjäytettyä. Epäilen, että hankaloittaakseen hommaa tavarat liikkuvat itsenäisesti huoneesta toiseen, joten ne eivät ole ainoastaan epäjärjestyksessä vaan myöskin kateissa. Työhuoneeseen sentään mahtuu jo melkein tekemään töitä. Mikä erinomainen ominaisuus! Toisaalta, siinä menee sitten viimeinenkin tekosyy olla tekemättä mitään. Taisinpa virittää itselleni ansan.

Lisätäkseni vaikeusastetta kävin vielä hakemassa varastosta pitkäkorvan takit ja villapaidat, jotka nyt perii ilmeisesti pikku Hilsku tai joku sen ystävistä. Havaitsin toppatakin ja hupullisen sadetakin kaipaavan jonkinlaista pintapesua (ensi kerran kun hankin hevosen, teen sen kanssa kirjallisen sopimuksen siitä että se pesettää itse vaatteensa ja mieluiten vielä omaan piikkiinsä) ja koska jo kokemuksesta tiesin että niistä kumpikaan ei mahdu pesukoneeseen, raahasin ne kylppäriin suihkun alle paremman idean puutteessa. Lopputulos on melko hyvä, vaikka itse sanonkin, joskaan en tiedä, kuivuvatko nuo koskaan ja haihtuuko tämä vallitseva hevosen ja heinän haju täältä ennen kesää. No, voin vaikka leikkiä asuvani maalla, jos ei haihdu.

Tämän päivän ohjelmassa olisi vielä piirustaa hieman pihasuunnitelmiin pohjaa ja jos nyt ei ihan luonnostella niin ainakin pohtia, mitä myrttiä sitä asiakkaille tarjoaisi istutettavaksi. Lupiineja ja voikukkia varmaankin, niitä siellä kuitenkin lopulta kasvaa. Tai kelosioita! Vanha kunnon alter ego Puutarhuri Kalma suosittelee! Näin saat kukkapenkkisi näyttämään helposti ja kätevästi kamalilta ja ammattitaitosi samalla vaivalla kyseenalaistettua. Ensi viikolla olisi tarkoitus tehdä excursio Tampereelle molempiin kohteisiin ja sit alkaa hurja tuhertaminen. Matkakassaa, matkakassaa. Tahdon matkoille!

Ainiin, Outin Keittiössä askarreltiin eilen karjalanpiirakoita. Viimeiset rypytystuntumat taitavat olla lähes 20 vuoden takaa, mutta kyllä niistä ihan tunnistettavia ja syötäviäkin tuli. Kaikkea sitä ihminen tekee kun vanhaksi elää.

Miksi puut puhuvat?

Roadtrip Vehmaa - Punkaharju suoritettu, jee!

Kaikkihan alkoi siitä kun itärintamalla majaansa pitävän ystäväni pakettiauto laukesi. Seuraajakandidaatti löytyi Salosta, ja koska satun olemaan ainoa, joka asuu sadan kilometrin säteellä, sain tehtäväkseni käydä koeajamassa koslan ja kertoa, onko se kelvollinen vaiko ei. Niinpä siis matkustin Saloon, ajoin kerran korttelin ympäri, totesin että autossa on neljä rengasta ja ratti ja ilmoitin sen täyttävän kaikki sille asettamani kriteerit. Niinpä se siis lähti Salosta mukaani Vehmaalle ja täältä sen sitten ajoin Punkaharjulle uuteen kotiinsa.

Asiantuntevasti valikoin matkapäiväksi tiistain, "huono ajokeli koko maassa". Tuhahdeltuani aikani halveksuvasti moiselle sääennustukselle täytin tankin, pissapojan ja eväsvaraston ja lähdin vihellellen matkaan (pakussa kun ei ollut minkään sortin soitinta). Lahteen asti sainkin ajella duuripainotteisten luritusten täyttäessä auton, mutta siitä sitten alkoi sen sarjan lumipyry, etten tiennyt, pelastaako enää kovaääninen virrenveisuukaan minua. Tie muuttui pian niin liukkaaksi että aloin harkita pysähtyisinkö markettiin ostamaan kaksi paria luistimia ja vaihtaisin ne talvirenkaiden tilalle, ja kun vielä satuin sopivasti tuoreelle kolaripaikalle, alkoi huumorintaju olla tosi vähissä. Mutta perillepä pääsin, Porilaisten Marssin tahtiin, hahaa. Ja saunaan. Nam.

Muilta osin Punkaharjunretki oli vaikka kuinka mukava. Perillä oli oikea talvi, lunta ja jäätä järvessä ja pakkasta ja kaikkea. Vietin kaksi toiminnantäyteistä päivää Gitan, neljä vuotta, kanssa, joka oli saanut luvan lintsata päivähoidosta sen aikaa. Rattikelkkailimme, potkukelkkailimme, teimme lumienkeleitä ja -kuperkeikkoja, katsoimme muumeja ja halinalleja, kokosimme palapelejä, leikimme prinsessoja ja maalasimme vesiväreillä vuoria ja kukkia. Päiväunia emme nukkuneet. Myönnän, että kotiin palattua olin hieman väsynyt.

Tänään olin jälleen ratsailla, Fannyn kyydissä. Se oli luultavasti viettänyt viikon popsien energiapatukoita ja sokeria ja juoden batterya, koska oli suorastaan hereillä. Loiske vaan kävi kun harrastimme vesi-, räntä- ja lumisateessa. Kivaa vaihtelua, tulin hurjan iloiseksi säästä huolimatta, sillä vaikka ratsastus ei sujunutkaan mitenkään erinomaisen hyvin, sain eka kertaa keskittyä muuhunkin kuin vahtimaan, ettei urheiluvälineeni nukahda seisaalleen. Hyvät meistä vielä tulee.

Nytsillään orientoidun huomiseen tapaamiseen Höpö-hepan kanssa, pitkästä aikaa, sekä tiistaina koittavaan Ikean retkeen. Uudet verhot pohjoissiipeen muuttaneeseen makkariin olisivat aika ok. Näyttää sitten keväisemmältä. Viikolla tuli postissa Hööksin kevätkuvasto, taidan suksia sen kanssa petiin ja kuvitella, että kevät on niin paisteinen, että voin hyvällä omatunnolla tilata kaikkia vaaleansävyisiä urheiluvaatteita. Ha ha ha.

P.S. Puut muuten puhuvat sen takia, että niillä on suu. Tämän opimme tieteiselokuvasta Halinallet: Halipula.

Melko uutta vuotta.

Eihän se kovin uusi enää ole,
jo kolmas päivä hyvää vauhtia hämärtymässä.

Vuosi on alkanut näköjään ihan mukavasti. Rauhallista. Oon käynyt vähän tekemässä tallitöitä ja eilen olin ratsaillakin, Fanny-hepan kyydissä, josta on tarkoitus tulla jossain määrin mun uusi ystäväni. Ilmeisesti aika vähäisissä määrin, mikäli itsensä kavioeläimen nöyrää toivetta kunnioitettaisiin, se kun ei suoranaisesti mikään työnarkki ole. Olin sen kanssa nyt tokakertaa, tarkoitus oli vain vähän tunnustella, mutta reiluksi tunniksi se sitten yllättäen venyikin. Hiki valui vuolaina puroina mun selkää ja otsaa pitkin pienestä pakkasesta huolimatta, suu napsui ja lopulta raippakin ja hevonen senkun hymyili ja jatkoi laiskanpuoleista hölkkäänsä. Tiemme on oleva pitkä ja kivinen, mutta sitä suuremmin riemullisia ovat ne pienet hetket, kun saan sen kulkemaan reippaasti ja oikeinpäin (sen vähän kun mä siitä oikeinperin asettelusta ymmärrän, mun puolestahan se voisi kulkea vaikka pää kainalossa ponnahdellen ja olisi silti ihan hyvä) ja olemaan virnuilematta mulle vinosti.

Helzinskin maradoonillekin tuli ilmoittauduttua ja myöskin ilmoitettua vanha kunnon Pirre. Tästä suuresta urotyöstä innostuneena kaivelin jopa esille sykemittarin (joka oli jostain kumman syystä vielä kesäajassa) ja tein Polarin tarjoaman äärimmäisen luotettavan ja täsmällisen kuntotestin. Tottakai kunto on tippunut, myöskin mittarin mielestä, mutta kuulemma vain sen verran että olisin mukamas samassa kunnossa kuin olin viime keväänä mittaria ostaessa. Epäilyttävää, sanoisin. Mutta katsokaamme rauhassa mihin tie vie, ja mittari kertokoon millä sykkeellä.

Viime vuoden päättänyt kurja kuolemantapaus on saanut mut melko mietteliääksi viime päivinä. Ei ainoastaan suremisen puolesta, vaikka tietenkin olen ollut hurjapäisen surullinen, mutta myös tollaisen karvaisen ystävän roolin puolesta munlaisen kaduntallaajan elämässä. Ihan uutena asianahan se mun elämään silloin vuosi takaperin syksyllä tuli, enkä osannut yhtään arvata miten siitä tulenkin tällä tavalla tykkäämään. Ehkä mun elämän parhaita valintoja oli ottaa se tänne, vaikka se meidät molemmat oli toisinaan ajaa perikatoon. Talven mittaan opin aikamoisen läksyn johdonmukaisuudesta, kärsivällisyydestä, kymmeneen laskemisesta, kiintymisestä, rohkeudesta ja itseni voittamisesta, noin muutamia aiheita mainitakseni. Palkinnoksi tästä kaikesta sain koko joukon onnenhetkiä ja loistavia muistoja, joista puoliakaan en olisi uskonut mahdolliseksikaan. Mun paras kaverini, jonka mielestä oli tosi jees syödä lunta, joka hyperventiloi joka kerta polkupyörän nähdessään, joka ei osannut puhua mutta oli sitäkin parempi kuuntelija (ja korvien heiluttelija), joka arvosti mun ominaisuuksissani eniten mun kokkaus- ja ruoantarjoilukykyjäni, jonka jäljiltä vietin kerran jos toisenkin päivää sormet kohmeessa tarhan aitaa korjaillen, jonka mielestä elämä oli parhaimmillaan mutaista, vauhdikasta ja ulkona. Kiittäisin jos voisin.