tiistai 24. huhtikuuta 2007

Puutarhatontun seikkailut

Juoksupäiväkirjassa tuntuu olevan hinta-laatusuhde vaikka kuinka hyvin kohdallaan. Kun se kerran tulee ilmaiseksi, ei siinä sisältöäkään ole. Tässä olisi kuutisen viikkoa aikaa saada juoksu kulkemaan ja kunnolla. Pirre on hulvattomassa räkätaudissa ja minä aristan edelleen sitä nilkkaa. Eipä taida auttaa, nyt teipataan ja sitten juostaan. Missähän vaiheessa realismi ensi kerran läpsäisee oikein kunnolla poskelle "ei tästä oikeasti mitään tule"? Varmaan sitten lähtöalueella. No, yrittää voi aina, ja onpa sitten työkavereilla pilkattavaa ontuvassa ja hiertyneessä tontussa, joka luuli itsestään liikoja.

Viikonloppu kului rattoisasti perinteen paikkaa tavoittelevalla Tunti Turussa-risteilyllä, jolta selvittiin hienosti ilman ankaraa krapulaa tai yhtäkään käyntiä ensiavussa. Olin kovin iloinen päästessäni hetkeksi pois pienistä ympyröistäni, vielä onnellisempi kun sain palata niihin. Kotona oli ihastuttavan hiljaista, tosin muurahaiset olivat muuttaneet sokeriastiaan. Neuvottelemme edelleen asumisjärjestelyistä, toistaiseksi niitä kipittelee vähän siellä ja täällä. Olisin paljon tyytyväisempi, jos niitä olisi enimmäkseen jossain aivan muualla.

maanantai 16. huhtikuuta 2007

"I know I'm gonna die so my revenge is living well"

Kesä ja viikonloppu. Jokiranta ja kylmä olut. Voi mikä onni!

Venynyt nilkka on pitänyt mut tiiviisti poissa kaidalta tieltä; mitä laajemmat liikkeet, sitä enemmän on naurattanut. Heräsin eilen aamulla siihen kun en uskaltanut avata silmiä kun en osannut arvata missä olen. En tiedä, ovatko tällaiset viikonloput välttämättä hyväksi minulle, mutta ainakin olen hulvattoman hyväntuulinen.

Julkistan nyt uuden loistavan ihmissuhdeteorian. Olen nyt asioista mieltä, ja tätä mieltä niistä olen: Minusta sitoutuminen on anaalista. Erityisen paljon samasta osoitteesta on se, että sitoutumaan pitäisi ruveta saman tien, kun jonkun jossain tapaa. Mikä ihmeen järki on siinä, että pitäisi käydä miettimään häitä ja muuta roskaa jonkun kanssa, jonka kuullen ei kehtaa edes piereskellä ja jonka kengille ei ole oksentanut ja josta ei ylipäänsä tiedä onko se susi vai karhu. Eli, ehdotan täten itselleni satojen treffien käytäntöä. Koska vuodessa on 52 viikkoa ja viikossa noin 1-2 treffit, nopean laskuopin mukaan tämä vaihe, jona ei vaivata päätä maallisilla asioilla vaan vain humputellaan ja pussaillaan, kestäisi noin puolestatoista kahteen vuotta. Luulisi, että tässä ajassa pääsee suunnilleen selville, kuinka kiinnostunut on hautapaikan jakamisesta sitten myöhemmissä elämänvaiheissa. Hoppuilulla ei saa kuin maksa-arvot nousemaan, arvelen.

Ja ihan lisätietona: ostin tänään neljättoista irtoviikset. Heräteostokset ovat elämän suola.

maanantai 9. huhtikuuta 2007

Ain laulain työtäs tee

Hipheijaa, ensimmäinen työviikko ja suurin osa pääsiäisestäkin on nyt klaarattu kunniakkaasti. Yksi vekki poskessa ja nilkka paketoituna, ei hullumpi saldo. Ja kahdeksansataa kilometriä iloista kotimaanmatkailua suoritettuna, Laukaakin siis tuli koettua.

Töihin paluu oli suoranainen kulttuurishokki. Maanantai meni vielä käsittämättä mitä oikeastaan tapahtuu, mutta tiistaiaamuna en ollut uskoa että oikeasti pitää nousta kun herätyskello piippasi 20 yli viiden. Mitä hiittä, minähän olin siellä jo eilen... Äkkiäpä sitä vaan rutiineihin pääsee kiinni, nyt jo tuntuu ettei olisi ollut talvea välissä laisinkaan. Kaikki oli paikallaan, vanhat tutut työkalut ja puut ja työkavereiden hilpeä joukkio. Eikä mitään pehmeää laskua ollut tarjolla, suoraan vaan vihellellen työhön kiinni. Vähän tuli kyllä takapakkia puolessavälin viikkoa, kun onnistuin vilustuttamaan itseni, kuumeisena siis hortoilin keskiviikon ja torstain lehtipuhallin selässä pitkin tonttia, tuli varmasti aivan erityisen hyvää jälkeä. Torstai varsinkin oli aivan viikon suosikkipäivä, lähdin töistä suoraan tuuttaamaan Keski-Suomea kohti. Etupenkillä patteri piristäviä juomia ja takakontissa kesärenkaat. Liikenneturvallisuutta, se on päivän sana.

Juoksut jäivät vähän vähäiselle viikolla siis sattuneista syistä, torstaina kävin hölköttämässä muutaman kilometrin perille päästyäni lähinnä raajojen palautteluksi pitkän istumisen jälkeen, mutta siinäpä se sitten olikin. Tiistaina olin tunnilla ratsastamassa, joskin ensimmäisen vartin jälkeen pohkeet kramppasivat niin että soi. Ongelma ratkaistiin kätevästi vähentämällä jalustimet nollaan. Olin ihan varma että vähintäänkin taitan niskani ja kuolen tai ainakin putoan, mutta ylpeydestä ja hämmästyksestä edelleen sekaisena voin esitellä uuden ominaisuuteni: tasapainoaisti. Tadaa!

Tänään olin harjoittamassa estehyppytaitojani Höpö-hepan kanssa. Näyttävyys ennen kaikkea, tehtiin pari niin loisteliasta kieltoa että katsomokin jo hämmästyi, kun en keikahtanut alas asti. Kieltämättä oli aika häkeltynyt olo, kun tilanteen selvittyä havaitsi toisen nilkan lepäävän satulan takakaaren päällä (ja oman ahterin sen nilkan päällä) tai toisen nilkan vuorostaan olevan venähtänyt. Olen yllättäen kuitenkin ollut varsin pitkälti naama idioottimaisessa virneessä koko illan. Ensi kertaa tuntui siltä, että minulla oli jotain sanomista siihen, mihin suuntaan mennään ja mitä nopeuksia käyttäen. Ehkä tästäkin siis selvitään yhtenä kappaleena tai korkeintaan muutamina, mutta selvitään kuitenkin.

Sillä selviämiseenhän minun elämäni muutenkin tuntuu perustuvan, viis muutamista raajoista.