Onnekas minä, talviloma on ollut pitkä ja vähäluminen. Olen siis saanut mahdollisuuden toteuttaa itseäni mitä monipuolisimmin tavoin viimeisen viiden kuukauden ajan. Hieman näin jälkikäteen kyllä voisin harmitella, etten tajunnut tätä aiemmin, tai lähinnä viitsinyt tehdä asialle mitään, sillä ei suinkaan ole mihinkään kirjoitettu, että ensi talvena olisi näin loistavat olosuhteet. Esimerkiksi mahdollinen talvityö saattaa haitata harrastamista huomattavissa määrin.
Tai no, tokihan käsitin, että tässä on hyvä talvi aikaa touhuta oikeastaan mitä tahansa, tietenkin niukahkon budjetin suomissa rajoissa, mutta kas kun on niin patalaiska kuin nyt sattuukin olemaan, niin mitäpä sitä on tullut tehtyä... Aika vähän on rakseja muistilistan suoritetut-ruuduissa, myönnetään. Toisaalta, kovin täydeltä kalenteri on tästä huolimatta vaikuttanut, vaikka marraskuulla tuokion epäilin että hajoaisin raskaamman kerran maaseudun rauhaan ja lähtisin pois ollakseni palaamatta enää koskaan. Lieneekö vanhaksi tulon vai erakoitumisen ensimerkkejä, kun ei välttämättä tarvitse päivittäin ihmiskontakteja tai mitään extreme-ohjelmanumeroita? Hyvin olen voinut, vaikka päiväohjelma on toisinaan jännittävimmillään pitänyt sisällään edellispäiväisen lehden lukua ja keskustelua hepan harjan nyppimisestä (hepan kanssa, tietenkin). Ja ei, edelleenkään en luokittele itseäni ihmisaraksi tai epäsosiaaliseksi tai syrjäytyneeksi. Tulen vain niin loistavan hyvin toimeen itseni kanssa... Voisiko sitä edes kuvitella parempaa seuraa?
Jossain vaiheessa vuodenvaihteen jälkeen oli pakko päättää, että kaksi urheilulajia per päivä saa riittää. Yllättävän vaikeata oli ymmärtää, että vaikka aikaa riittäisi useampaan, fysiikka on rajallinen. En mä nyt kuitenkaan missään huippukunnossa ole. Tänään suoritin pitkästä aikaa pikkupikku triathlonini: aamulla kymppi juosten, sitten perään tunti ratsailla ja vielä uinti (no, "uinti", lähinnä hieman altaassa lillimistä) loppuhuipennukseksi. Aika siisti olo, varsinaista voiton huumaa, eikä tunnu missään. Juuri missään.
Niin, eilisen kympistä jäi vähän niinkuin osa juoksematta, suunnilleen kympin verran, joten tänään otin vahingon takaisin. H-hetki-seuralaiseni Pirre lähti seurakseni juoksemaan, joka johti siihen että vauhti pysyi asiallisena ja lenkki pitkänä, kun kumpikaan ei kehdannut kääntyä takaisin. Laskeskelin kotiin päästyäni, että noin neljän ja puolen tunnin vauhdista oli kyse. Eri asia sitten on vain pitää tahti sen neljä ja puoli tuntia... Höystettynä sopivalla setillä ihmissuhdesälää ei matkanteko kylläkään tuntunut edes niin tuskaiselta kuin itse ajatus lähtemisestä. Päivän kuuma vinkki: varsinaista tapahtumaa varten siis vain on kehitettävä neljän-viiden tunnin edestä kriisiä niin matka sujuu kuin siivillä. Eikä sitä varmaan tarvitse edes kehitellä erityisemmin, luottaisin itseeni täysin tällä alueella. Oikeastaan voisin siirtyä suoriksi juoksemaan ultramatkoja, kyllä puitavaa riittää.
Ainiin. Herra X ei ollutkaan tuohtunut niin pahasti kuin pelkäsin, ei edes päättänyt pysyä poissa nyt ja aina. Olisin voinut tehdä voltteja, niin iloiseksi tulin. Jesssh.
perjantai 30. maaliskuuta 2007
keskiviikko 28. maaliskuuta 2007
Aina eka kerta
Kun homma ei toimi, niin se ei sitten kanssa toimi.
Yhdessäkään harjoitusohjelmassa, johon olen tutustunut, ei ole annettu toimintaohjeita sellaisen varalle, että edelleen kymmenen viikkoa ennen tavoitepäivää juoksu maistuu puulta, kaikki tökkii, (ihmis)suhteet muuttuvat suhteettomiksi ja puoli elämää katoaa puhelimen muistin mukana pesukoneeseen. Ratkaisen ongelman itsenäisesti: on aika alkaa kirjoittaa.
Juoksin aamulla kuutisen kilometriä, vaikka tämän päivän kohdalla kalenterissa selvästi luki yhdeksän. Olen säännöllisesti ohjelman alusta asti lintsannut kymmenisen kilometriä per viikko, mukaanlukien ekat viikot, joina kilometrejä ei juuri sen enempää ollutkaan. Arvioisin, että tämä tulee vielä kostautumaan, mutta koska olen parempi murehtimaan jälki- kuin etukäteen, jätän asian toistaiseksi herran haltuun. Kaikin puolin lähdin aamulla liikkeelle enemmän terapiamielessä, sellaisen tarpeessa kun alan jo olla. Hetken aikaa alkumatkasta luulin jo onnistuneeni, kun takaraivossa hakanneet "äshhh"- ja "ei näin"- ja "W&%#"-äänet alkoivat lupaavasti vaimeta, mutta kotiin päästyä ei auttanut kuin myöntää, ettei vitutus ollut lientynyt lainkaan odotetuilla tavoin. Ei oikeastaan millään muillakaan tavoin, jos tarkkoja ollaan. Eli, jos en pääse siitä eroon, varmaankin opettelen elämään sen kanssa. Toivotan onnea yritykselleni.
Kaikki alkoi viikonloppuna, kun ajauduin ihmissuhdekriisiin. Siihen nähden, ettei ole mitään ihmissuhdetta, suoritus on luokiteltavissa suorastaan mestarilliseksi. Olen aina tiennyt olevani huono tämän lajin jutuissa, suorastaan onneton, mutta tämänkertainen vetää kyllä perin nöyräksi. "Ei toimita murehtia", neuvovat, mutta kyllä nyt taitaa olla se jälkikäsi jolloin se on sallittua. Nyt on jo keskiviikko, tekee neljä valvottua yötä. Hienoa, välinpitämätön minä, välität sittenkin. Kun vielä voisit myöntää välittäväsi, saisit ehkä laskea päässeesi yhden askeleen eteenpäin jollain viisauden sivupolulla.
Ihmissuhteet ovat jännittävä laji. Niin kauan kuin ei itsellä ole mitään vireillä, ne ovat kevyeen sävyyn käsiteltäviä kahvipöytäasioita, mutta annas olla, kun otetaan yksi elävä herra X kuvioon mukaan. Olen varsinainen nero mitä tulee toisten varpaille tallomiseen, väärinkäsittämiseen, turhanpäiväiseen asioiden töksäyttelyyn (tunnetaan myös nimellä suorapuheisuus), ideoihin jotka ovat lopulta vain omasta mielestä hyviä ja kaikkeen muuhun peruskamaan, mitä erityisesti tulisi välttää, mikäli aikoo olla tekemisissä ihmiskunnan kanssa. Ja mikä pahinta, olen täysin sokea toiminnalleni; olen rehellisen yllättynyt joka kerta, kun löydän itseni jälleen jostain aivan metsästä. Kunpa... kunpa. Kunpa osaisin. Kunpa edes tietäisin, miten pahoitellaan epäsopivaa toimintaa. Kunpattelemaan sen sijaan olen oikein hyvä.
Epäonnistuneiden suhteiden teemaviikon täydennykseksi (tällaiset teemaviikothan alkavat perinteisesti lauantaisin ja päättyvät, no, sitten kun päättyvät, eivät ainakaan näköjään vielä tiistaina) matkusti eilen pois iloinen ystäväni heppa. Lainassahan se oli alunperinkin, ero ei siis tullut erityisen yllättäen. Kai pitäisi olla taas tyytyväinen itseensä kun näin saa tulkita olevansa kykenevä kiintymään johonkin, josta siis merkkinä vallitseva kurja olo. Haah, ongelman ydin paljastuikin edeltävässä lauseessa. Ole iloinen siitä, että olet surullinen. Yhtä kaikki, olen nyt ainakin hepaton. Surkeaa menettää ainoa, joka ei kiusaannu jatkuvista huonoista jutuistani eikä välitä vaikka olisin vähän myöhässä tai aikaisessa tai muutoin kuutamolla eikä ylipäänsä kritisoi juurikaan toimintaani.
Huoh. On se rankkaa. Lisäksi olisi syytä ehtiä viemään rikkonainen mutta sitäkin puhtaampi puhelin arvioitavaksi, josko sille olisi tehtävissä jotain. Kotivakuutuksen omavastuu olikin aika huikea, voi olla etten saa sieltä paljoakaan takaisin, puhumattakaan menetetyistä puhelinnumeroista.
Huomenna kymppi.
Yhdessäkään harjoitusohjelmassa, johon olen tutustunut, ei ole annettu toimintaohjeita sellaisen varalle, että edelleen kymmenen viikkoa ennen tavoitepäivää juoksu maistuu puulta, kaikki tökkii, (ihmis)suhteet muuttuvat suhteettomiksi ja puoli elämää katoaa puhelimen muistin mukana pesukoneeseen. Ratkaisen ongelman itsenäisesti: on aika alkaa kirjoittaa.
Juoksin aamulla kuutisen kilometriä, vaikka tämän päivän kohdalla kalenterissa selvästi luki yhdeksän. Olen säännöllisesti ohjelman alusta asti lintsannut kymmenisen kilometriä per viikko, mukaanlukien ekat viikot, joina kilometrejä ei juuri sen enempää ollutkaan. Arvioisin, että tämä tulee vielä kostautumaan, mutta koska olen parempi murehtimaan jälki- kuin etukäteen, jätän asian toistaiseksi herran haltuun. Kaikin puolin lähdin aamulla liikkeelle enemmän terapiamielessä, sellaisen tarpeessa kun alan jo olla. Hetken aikaa alkumatkasta luulin jo onnistuneeni, kun takaraivossa hakanneet "äshhh"- ja "ei näin"- ja "W&%#"-äänet alkoivat lupaavasti vaimeta, mutta kotiin päästyä ei auttanut kuin myöntää, ettei vitutus ollut lientynyt lainkaan odotetuilla tavoin. Ei oikeastaan millään muillakaan tavoin, jos tarkkoja ollaan. Eli, jos en pääse siitä eroon, varmaankin opettelen elämään sen kanssa. Toivotan onnea yritykselleni.
Kaikki alkoi viikonloppuna, kun ajauduin ihmissuhdekriisiin. Siihen nähden, ettei ole mitään ihmissuhdetta, suoritus on luokiteltavissa suorastaan mestarilliseksi. Olen aina tiennyt olevani huono tämän lajin jutuissa, suorastaan onneton, mutta tämänkertainen vetää kyllä perin nöyräksi. "Ei toimita murehtia", neuvovat, mutta kyllä nyt taitaa olla se jälkikäsi jolloin se on sallittua. Nyt on jo keskiviikko, tekee neljä valvottua yötä. Hienoa, välinpitämätön minä, välität sittenkin. Kun vielä voisit myöntää välittäväsi, saisit ehkä laskea päässeesi yhden askeleen eteenpäin jollain viisauden sivupolulla.
Ihmissuhteet ovat jännittävä laji. Niin kauan kuin ei itsellä ole mitään vireillä, ne ovat kevyeen sävyyn käsiteltäviä kahvipöytäasioita, mutta annas olla, kun otetaan yksi elävä herra X kuvioon mukaan. Olen varsinainen nero mitä tulee toisten varpaille tallomiseen, väärinkäsittämiseen, turhanpäiväiseen asioiden töksäyttelyyn (tunnetaan myös nimellä suorapuheisuus), ideoihin jotka ovat lopulta vain omasta mielestä hyviä ja kaikkeen muuhun peruskamaan, mitä erityisesti tulisi välttää, mikäli aikoo olla tekemisissä ihmiskunnan kanssa. Ja mikä pahinta, olen täysin sokea toiminnalleni; olen rehellisen yllättynyt joka kerta, kun löydän itseni jälleen jostain aivan metsästä. Kunpa... kunpa. Kunpa osaisin. Kunpa edes tietäisin, miten pahoitellaan epäsopivaa toimintaa. Kunpattelemaan sen sijaan olen oikein hyvä.
Epäonnistuneiden suhteiden teemaviikon täydennykseksi (tällaiset teemaviikothan alkavat perinteisesti lauantaisin ja päättyvät, no, sitten kun päättyvät, eivät ainakaan näköjään vielä tiistaina) matkusti eilen pois iloinen ystäväni heppa. Lainassahan se oli alunperinkin, ero ei siis tullut erityisen yllättäen. Kai pitäisi olla taas tyytyväinen itseensä kun näin saa tulkita olevansa kykenevä kiintymään johonkin, josta siis merkkinä vallitseva kurja olo. Haah, ongelman ydin paljastuikin edeltävässä lauseessa. Ole iloinen siitä, että olet surullinen. Yhtä kaikki, olen nyt ainakin hepaton. Surkeaa menettää ainoa, joka ei kiusaannu jatkuvista huonoista jutuistani eikä välitä vaikka olisin vähän myöhässä tai aikaisessa tai muutoin kuutamolla eikä ylipäänsä kritisoi juurikaan toimintaani.
Huoh. On se rankkaa. Lisäksi olisi syytä ehtiä viemään rikkonainen mutta sitäkin puhtaampi puhelin arvioitavaksi, josko sille olisi tehtävissä jotain. Kotivakuutuksen omavastuu olikin aika huikea, voi olla etten saa sieltä paljoakaan takaisin, puhumattakaan menetetyistä puhelinnumeroista.
Huomenna kymppi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)