Hummaystäväni,
tonttuileva pölöpää, mutta ah niin rakas,
on kuollut.
Hei hei, hyviä laukkoja.
Tää lähtis nyt.
sunnuntai 30. joulukuuta 2007
perjantai 28. joulukuuta 2007
Välipäivien hiljaiseloa.
Välipäiviä.
Joulun ja uudenvuoden välissä.
Syksyn ja kevään välissä.
Amurinviini heräsi talviuniltaan, kun en saanut aikaiseksi istuttaa sitä ajoissa ja se piti ottaa eteiseen pihalta palelemasta. Nyt se istuu olohuoneessa työkaluarkun päällä ja on kasvattanut itseään parisenkymmentä senttiä, niin että ylettää katsomaan ikkunasta ulos. Ilmeisesti se uskoo, että on kevät, kun pihalla ei näy lunta. Pikku optimistin lehdet ovat aivan vihreät, eikä minulla taida olla toivoakaan saada sitä käymään takaisin nukkumaan. Saa nähdä, millaisessa pulassa sen kanssa vielä olen, jos se päättää ruveta tosissaan kasvamaan. Voi olla, että olohuone käy liian pieneksi meille molemmille.
Ajelin eilen takaisin kotiin Laukaasta. Se on edelleenkin aika kaukana. Laukaa kodista siis. Ja koti Laukaasta myös. Harmitti palata, en tiedä oikein miksi. Lisäksi harmaa sää risoi. Harkitsin matkalla moneen otteeseen, josko olisin pysäyttänyt tien sivuun ja painunut metsään talviunille. Kevään ja parempien säiden koitettua olisin voinut karistella sammaleet hiuksistani ja jatkaa matkaa, tuskinpa mua kukaan olisi erikoisemmin aiemmin kaivannutkaan.
Ilta meni sitten keräillessä ja aika hyvin meni samoissa merkeissä tämäkin päivä. Ei kertakaikkiaan huvittanut tehdä mitään hyödyllistä. Ja kun ei huvittanut, en tehnyt. Heposille kävin tarjoilemassa lounaan ja samalla haukkasin itse hieman raitista ilmaa. Terapiaryhmä toimitti jälleen kerran tehtävänsä, kaviokekkulien seura ja iltapäivällä vallinnut auringonpaiste sai mut suorastaan hymyileväiseksi. Hymyilin kuitenkin varmuuden vuoksi itsekseni ja ikään kuin sisäänpäin, etten vaan lietso kohtaloa järjestämään lisää sirinää päähäni.
Kaviopartio valmiina isoon haliin.
Joulu sai taasen miettimään ihmissuhteita. Veli ja hänen vaimonsa odottavat esikoistaan syntyväksi maaliskuussa, enkä minä ole saanut vielä edes ekatreffejä aikaiseksi. Tuli vähän nolo ja epäkelpo olo, varsinkaan kun en oikein tiedä, mikä tähän jumitustilanteeseen on syynä. Elämän ollessa vain hauska sattuma matkalla kalmistoon pitäisi kai saada aikaiseksi enemmän kuin melankolisia pohdintoja siitä, miksi ei saa mitään muuta aikaiseksi. Kaiketi olisi syytä kaivaa esille jälleen vanha kunnon Ennen kuolemaa tehtäviä asioita -lista ja pistää vauhtia laiskaan ahteriin. Vaan kun ei huvita, en kuitenkaan saa aikaiseksi.
Huomenissa olisi jälleen ohjelmassa pienen suomenhevosen ulkoiluttamista. Tutustunemme ilmiöön "vatsanalus jalkoja täynnä", otus vaikutti olevan varsin vireässä tilassa jo tänään. Eiköhän se arki tästä taasen löydä minut, vaikka kuinka syvälle sohvaan kaivautuisin. Mukavaa, arki on hieno asia. Ei jätä aikaa turhalle haihattelulle.
Joulun ja uudenvuoden välissä.
Syksyn ja kevään välissä.
Amurinviini heräsi talviuniltaan, kun en saanut aikaiseksi istuttaa sitä ajoissa ja se piti ottaa eteiseen pihalta palelemasta. Nyt se istuu olohuoneessa työkaluarkun päällä ja on kasvattanut itseään parisenkymmentä senttiä, niin että ylettää katsomaan ikkunasta ulos. Ilmeisesti se uskoo, että on kevät, kun pihalla ei näy lunta. Pikku optimistin lehdet ovat aivan vihreät, eikä minulla taida olla toivoakaan saada sitä käymään takaisin nukkumaan. Saa nähdä, millaisessa pulassa sen kanssa vielä olen, jos se päättää ruveta tosissaan kasvamaan. Voi olla, että olohuone käy liian pieneksi meille molemmille.
Ajelin eilen takaisin kotiin Laukaasta. Se on edelleenkin aika kaukana. Laukaa kodista siis. Ja koti Laukaasta myös. Harmitti palata, en tiedä oikein miksi. Lisäksi harmaa sää risoi. Harkitsin matkalla moneen otteeseen, josko olisin pysäyttänyt tien sivuun ja painunut metsään talviunille. Kevään ja parempien säiden koitettua olisin voinut karistella sammaleet hiuksistani ja jatkaa matkaa, tuskinpa mua kukaan olisi erikoisemmin aiemmin kaivannutkaan.
Ilta meni sitten keräillessä ja aika hyvin meni samoissa merkeissä tämäkin päivä. Ei kertakaikkiaan huvittanut tehdä mitään hyödyllistä. Ja kun ei huvittanut, en tehnyt. Heposille kävin tarjoilemassa lounaan ja samalla haukkasin itse hieman raitista ilmaa. Terapiaryhmä toimitti jälleen kerran tehtävänsä, kaviokekkulien seura ja iltapäivällä vallinnut auringonpaiste sai mut suorastaan hymyileväiseksi. Hymyilin kuitenkin varmuuden vuoksi itsekseni ja ikään kuin sisäänpäin, etten vaan lietso kohtaloa järjestämään lisää sirinää päähäni.
Kaviopartio valmiina isoon haliin.Joulu sai taasen miettimään ihmissuhteita. Veli ja hänen vaimonsa odottavat esikoistaan syntyväksi maaliskuussa, enkä minä ole saanut vielä edes ekatreffejä aikaiseksi. Tuli vähän nolo ja epäkelpo olo, varsinkaan kun en oikein tiedä, mikä tähän jumitustilanteeseen on syynä. Elämän ollessa vain hauska sattuma matkalla kalmistoon pitäisi kai saada aikaiseksi enemmän kuin melankolisia pohdintoja siitä, miksi ei saa mitään muuta aikaiseksi. Kaiketi olisi syytä kaivaa esille jälleen vanha kunnon Ennen kuolemaa tehtäviä asioita -lista ja pistää vauhtia laiskaan ahteriin. Vaan kun ei huvita, en kuitenkaan saa aikaiseksi.
Huomenissa olisi jälleen ohjelmassa pienen suomenhevosen ulkoiluttamista. Tutustunemme ilmiöön "vatsanalus jalkoja täynnä", otus vaikutti olevan varsin vireässä tilassa jo tänään. Eiköhän se arki tästä taasen löydä minut, vaikka kuinka syvälle sohvaan kaivautuisin. Mukavaa, arki on hieno asia. Ei jätä aikaa turhalle haihattelulle.
torstai 27. joulukuuta 2007
Korjailua.
When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse
And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?
Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you
And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth
Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you
Tears stream down your face
when you lose something you cannot replace
Tears stream down your face
And I...
Tears stream down your face
I promise you I will learn from my mistakes
Tears stream down your face
And I...
Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you
Coldplay: Fix you
maanantai 17. joulukuuta 2007
Tee-se-itse-joulu.
Neiti tarhurin hiljainen maailma. Edelleenkään ei oikein kuulu mitään, ei oma eikä muiden ääni. Väsyttää. Ja ennen kaikkea nyppii olla kipeänä. Kuka pöljä keksi sairastumisen, huono keksintö.
Olin tänään vastoin kaikkia ohjeita ja toipumissuunnitelmiani ulkoiluttamassa tuttavani suomenhevospalleroa. Voi veljet, se on sitten syötävän suloinen olento! Pieni ja pörröinen ja iso valkoinen tukka, naama alituiseen virneessä. Olin sen kanssa eka kertaa aivan kaksin metsäretkellä, viime kerralla meillä oli Pirre tammansa kanssa vetoapuna. Sain välittömästi pahan ihmishahmon leimaan otsaani (pörriäinen loi minuun tuon tuostakin synkkääkin synkeämpiä katseita), kuinka kehtaan viedä pienen avuttoman eläimen tällaiseen julmaan maailmaan, jossa on kaikkea mieltä järkyttävää ja äärimmäisen vaarallista, kuten postilaatikoita, aitoja, puupinoja ja traktoreiden peräkärryjä. Otus oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, pörähteli ja hiiviskeli, mutta selviytyi kuitenkin voittajana tästä ääriolosuhteissa suoritetusta seikkailusta. Huomenna uudestaan, mitähän se siihen sanoo...
Pitäisi tässä ruveta perehtymään aiheeseen nimeltä joulu. Verhojen ripustusta, lahjojen paketointia (ne on kaikki hankittu, eikä vielä ole edes aatto, jesssh), jotain koristeitakin voisi asentaa paikalleen, jos sellaisia sattuisi löytämään. Kenkähyllykön voisi nostaa suosiolla väliaikaisesti takaisin eteiseen, kun ei tuo seinien maalaaminen varmaan ennen joulua edisty, jos nyt sitten sen jälkeenkään. Saisi eteiseenkin jonkun kynttilän valoa näyttämään. Ulkovaloja en laita koska ne eivät edes toimineet, joten pysyköön pimeys pimeytenä. Kukapa tuota märkää pihakalliota tahtoisikaan valaista. Kyntteliköt ovat sen sijaan jo ikkunoissa! Vähänkö oon kaikkien Vehmaan mummojen suosikki nyt kun asettelin söpösti kynttilät kaikille raitin puolen ikkunoille. Lattioiden ja ikkunoiden puunaamisesta ja muusta sellaisesta olen suosiolla tämän vuoden osalta luopunut, enköhän ole ihan hyvä kristitty vaikka vähän lintsaisinkin siivouksesta. Kukat sentään kastelin, peikonlehti näyttikin olevan jo hieman heikossa hapessa. Pitäisi ehkä näin puutarhurina yrittää hieman panostaa viherkasvienkin hyvinvointiin. Ehkä teen sen ainakin jättämällä joulukuusen metsään. Toivottavasti Pirre ei tänä vuonna huijaa minua ottamaan omaa kuustaan, viime vuonnakin se kaatui heti ensimmäisessä mahdollisessa myrskyssä, vaikka kiltti isä sen tiukasti oli terassiin kiinni naulannut (kuusen paikkahan siis ei ole missään tapauksessa sisällä olohuoneen keskellä koristeltuna lahjoja juurellaan).
Eli tulta takkaan ja lahjapaperia esille. Näyttää idylliseltä, jos ei muuta. Jos ei onnistu, siirrän lahjat takkaan ja vietän lopun illan suklaata syöden.
Olin tänään vastoin kaikkia ohjeita ja toipumissuunnitelmiani ulkoiluttamassa tuttavani suomenhevospalleroa. Voi veljet, se on sitten syötävän suloinen olento! Pieni ja pörröinen ja iso valkoinen tukka, naama alituiseen virneessä. Olin sen kanssa eka kertaa aivan kaksin metsäretkellä, viime kerralla meillä oli Pirre tammansa kanssa vetoapuna. Sain välittömästi pahan ihmishahmon leimaan otsaani (pörriäinen loi minuun tuon tuostakin synkkääkin synkeämpiä katseita), kuinka kehtaan viedä pienen avuttoman eläimen tällaiseen julmaan maailmaan, jossa on kaikkea mieltä järkyttävää ja äärimmäisen vaarallista, kuten postilaatikoita, aitoja, puupinoja ja traktoreiden peräkärryjä. Otus oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, pörähteli ja hiiviskeli, mutta selviytyi kuitenkin voittajana tästä ääriolosuhteissa suoritetusta seikkailusta. Huomenna uudestaan, mitähän se siihen sanoo...
Pitäisi tässä ruveta perehtymään aiheeseen nimeltä joulu. Verhojen ripustusta, lahjojen paketointia (ne on kaikki hankittu, eikä vielä ole edes aatto, jesssh), jotain koristeitakin voisi asentaa paikalleen, jos sellaisia sattuisi löytämään. Kenkähyllykön voisi nostaa suosiolla väliaikaisesti takaisin eteiseen, kun ei tuo seinien maalaaminen varmaan ennen joulua edisty, jos nyt sitten sen jälkeenkään. Saisi eteiseenkin jonkun kynttilän valoa näyttämään. Ulkovaloja en laita koska ne eivät edes toimineet, joten pysyköön pimeys pimeytenä. Kukapa tuota märkää pihakalliota tahtoisikaan valaista. Kyntteliköt ovat sen sijaan jo ikkunoissa! Vähänkö oon kaikkien Vehmaan mummojen suosikki nyt kun asettelin söpösti kynttilät kaikille raitin puolen ikkunoille. Lattioiden ja ikkunoiden puunaamisesta ja muusta sellaisesta olen suosiolla tämän vuoden osalta luopunut, enköhän ole ihan hyvä kristitty vaikka vähän lintsaisinkin siivouksesta. Kukat sentään kastelin, peikonlehti näyttikin olevan jo hieman heikossa hapessa. Pitäisi ehkä näin puutarhurina yrittää hieman panostaa viherkasvienkin hyvinvointiin. Ehkä teen sen ainakin jättämällä joulukuusen metsään. Toivottavasti Pirre ei tänä vuonna huijaa minua ottamaan omaa kuustaan, viime vuonnakin se kaatui heti ensimmäisessä mahdollisessa myrskyssä, vaikka kiltti isä sen tiukasti oli terassiin kiinni naulannut (kuusen paikkahan siis ei ole missään tapauksessa sisällä olohuoneen keskellä koristeltuna lahjoja juurellaan).
Eli tulta takkaan ja lahjapaperia esille. Näyttää idylliseltä, jos ei muuta. Jos ei onnistu, siirrän lahjat takkaan ja vietän lopun illan suklaata syöden.
perjantai 14. joulukuuta 2007
Toipumisia.
Flunssa, joka ei tullut kello kaulassa.
Vitsit, tänä syksynä ei ole tainnut olla ainuttakaan nuhaa, flunssaa, yskää tai muuta räkätautia, jota en olisi saanut. Joo-o, opiskelin netistä (tässä kun olen hyvin ehtinyt surffata puoli nettiä, sen verran on tullut kuumepäissä sohvaa kulutettua) että veriarvojen alhaisuus johtaa kehon puolustuskyvyn heikkenemiseen, mutta oikeasti, kamoon. Ei ne nyt kovin alhaalla olleet, onkos tämä nyt pientä liioittelua?! Viimeisin flunssa tuli viikonloppuna, ilmeisesti pitkäkestoisen Turussa rilluttelun seurauksena. Ihan käytännön neuvona jatkoa ajatellen, se softshelltakki kannattaa kyllästää siten, että se tosiaan pitää sitä vettä, jos sitä meinaa sateella käyttää. Hienoa, kun on tollaisia teknisiä vaatekappaleita, jotka ajavat ihmisen hetkessä perikatoon.
Olin tiistaina tekemässä tokaa kertaa hieman tallia tuttavani luona, jossa olen luvannut autella toisinaan tässä lomailuni ratoksi. Siinä kakkaa mättäessä tuli hieman hassu olo ja *ploks* meni toinen korva lukkoon. Voin kertoa, että tällainen äkillinen kuulon aleneminen johtaa todella tehokkasti siihen, että tuntee itsensä hyvin, hyvin idiootiksi. Keskustelu tästä eteenpäin on ollut mun puolelta aika "MITÄ?"- painotteista, ja illan ratsastustunnilla, jolle tokikin koin olevani edelleen tarpeeksi terve osallistumaan (perusteellisen douppaamisen jälkeen, tosin) venyin suorastaan hämmästyttäviin suorituksiin. Ei, ei oikeaa laukkaa, ei sillä pitkällä sivulla, eikä oikeastaan edes nyt. Terhin muutoin niin perin kantava ääni vaimeni kerrankin tasaiseksi huminaksi maneesiin.
Tästä olisi jo pitänyt pystyä päättelemään, että saattaisi olla syytä käydä näyttämässä naamaansa paikalliselle lääkärille (varsinkin kun kuulo katosi seuraavana päivänä toisestakin korvasta), mutta perinteiseen "kyllä tämä nyt tästä menee varmasti pian ohi" -tapaan vitkuttelin vielä eiliseen asti. Tällöin ei Vehmaalla ollut enää päivystysaikoja tarjolla, "Ei täällä nyt ole lääkäreitäkään paikalla", neuvoi ystävällinen hoituri puhelimessa, "Eikä oikeastaan kannata soittaa huomennakaan." Joo. Tutustumisretki Ukiin yhteispäivystykseen siis ohjelmassa. Päivystävä lääkäri (nuori ja komea tietenkin, mistä ne oikein ottavat aina päivystyksiin niitä?) löysi toisesta korvasta tavallisen tulehduksen ja toisesta "OHO":n (viisaasti jätin kysymättä tarkemmin) ja havaittuaan mun silmät enemmän punaisiksi kuin sinisiksi tulkitsi nekin tulehtuneiksi. Eli siis kotiin tuliaisina kuorma antibiootteja ja buranaa ja toipumistoivotuksia. Ja takaisin sohvalle.
Tänään tuntuu jo siltä, että voisi tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja odottaa iltaa. Antibiootit ilmeisesti tehoavat (tai sit se oli se kourallinen buranaa jonka huitaisin naamariin illalla ennen nukkumaanmenoa), koska olen alkanut jo kuulla asioita (niitäkin, joita myös muut kuulevat) ja loputon hakkaava yskä helpottaa (oikeasti, nyt tiedän, mistä termi "hakkaava" siihen on tullut, naapurit varmaan jo epäilevät että olen vihdoin alkanut tehdä sitä remonttia). Jesh, aika palata eloon. Taivassalossa on kai joulumarkkinat tänään, oh la la. Se on hyvä aloitus.
Vitsit, tänä syksynä ei ole tainnut olla ainuttakaan nuhaa, flunssaa, yskää tai muuta räkätautia, jota en olisi saanut. Joo-o, opiskelin netistä (tässä kun olen hyvin ehtinyt surffata puoli nettiä, sen verran on tullut kuumepäissä sohvaa kulutettua) että veriarvojen alhaisuus johtaa kehon puolustuskyvyn heikkenemiseen, mutta oikeasti, kamoon. Ei ne nyt kovin alhaalla olleet, onkos tämä nyt pientä liioittelua?! Viimeisin flunssa tuli viikonloppuna, ilmeisesti pitkäkestoisen Turussa rilluttelun seurauksena. Ihan käytännön neuvona jatkoa ajatellen, se softshelltakki kannattaa kyllästää siten, että se tosiaan pitää sitä vettä, jos sitä meinaa sateella käyttää. Hienoa, kun on tollaisia teknisiä vaatekappaleita, jotka ajavat ihmisen hetkessä perikatoon.
Olin tiistaina tekemässä tokaa kertaa hieman tallia tuttavani luona, jossa olen luvannut autella toisinaan tässä lomailuni ratoksi. Siinä kakkaa mättäessä tuli hieman hassu olo ja *ploks* meni toinen korva lukkoon. Voin kertoa, että tällainen äkillinen kuulon aleneminen johtaa todella tehokkasti siihen, että tuntee itsensä hyvin, hyvin idiootiksi. Keskustelu tästä eteenpäin on ollut mun puolelta aika "MITÄ?"- painotteista, ja illan ratsastustunnilla, jolle tokikin koin olevani edelleen tarpeeksi terve osallistumaan (perusteellisen douppaamisen jälkeen, tosin) venyin suorastaan hämmästyttäviin suorituksiin. Ei, ei oikeaa laukkaa, ei sillä pitkällä sivulla, eikä oikeastaan edes nyt. Terhin muutoin niin perin kantava ääni vaimeni kerrankin tasaiseksi huminaksi maneesiin.
Tästä olisi jo pitänyt pystyä päättelemään, että saattaisi olla syytä käydä näyttämässä naamaansa paikalliselle lääkärille (varsinkin kun kuulo katosi seuraavana päivänä toisestakin korvasta), mutta perinteiseen "kyllä tämä nyt tästä menee varmasti pian ohi" -tapaan vitkuttelin vielä eiliseen asti. Tällöin ei Vehmaalla ollut enää päivystysaikoja tarjolla, "Ei täällä nyt ole lääkäreitäkään paikalla", neuvoi ystävällinen hoituri puhelimessa, "Eikä oikeastaan kannata soittaa huomennakaan." Joo. Tutustumisretki Ukiin yhteispäivystykseen siis ohjelmassa. Päivystävä lääkäri (nuori ja komea tietenkin, mistä ne oikein ottavat aina päivystyksiin niitä?) löysi toisesta korvasta tavallisen tulehduksen ja toisesta "OHO":n (viisaasti jätin kysymättä tarkemmin) ja havaittuaan mun silmät enemmän punaisiksi kuin sinisiksi tulkitsi nekin tulehtuneiksi. Eli siis kotiin tuliaisina kuorma antibiootteja ja buranaa ja toipumistoivotuksia. Ja takaisin sohvalle.
Tänään tuntuu jo siltä, että voisi tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja odottaa iltaa. Antibiootit ilmeisesti tehoavat (tai sit se oli se kourallinen buranaa jonka huitaisin naamariin illalla ennen nukkumaanmenoa), koska olen alkanut jo kuulla asioita (niitäkin, joita myös muut kuulevat) ja loputon hakkaava yskä helpottaa (oikeasti, nyt tiedän, mistä termi "hakkaava" siihen on tullut, naapurit varmaan jo epäilevät että olen vihdoin alkanut tehdä sitä remonttia). Jesh, aika palata eloon. Taivassalossa on kai joulumarkkinat tänään, oh la la. Se on hyvä aloitus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)